Totuus yhteiskunnasta ja sen rakenteista

Yhteiskunta ja uskomukset

Kaikki ihmiset käsittelevät ympäröivää maailmaa jossain määrin irrationaalisesti, sillä kaikkien ymmärryksen taso on rajallinen. Rationaalisuudessa kyse on ymmärryksen tasosta, jossa ihminen pystyy käsittelemään realiteetteja ja sen ympäröivää memeettistä dogmaa, eli puhuttua, luettua ja näin ollen ymmärrettyä kieltä rehellisesti ja tätä kautta tulkitsemaan ja kasvattamaan ymmärrystään ympäröivästä maailmasta.

Ihmiset näkevät itsensä johdonmukaisena ja loogisena, mutta he omaavat ison määrän virheellisiä ja keskenään ristiriitaisia olettamuksia yhteiskunnasta, ihmisistä ja maailmasta, eli siitä miten maailma oikeasti toimii. Nämä olettamukset ovat syvälle kulttuuriimme iskostuneita ja monesti rakenteellisia ja lähtökohtaisia olettamuksia, joiden päälle me rakennamme omaa henkilökohtaista maailmankatsomustamme ja suhdettamme ympäristöömme. Nämä ajatukset eivät aina ole rationaalisia tai ainakaan perusteltu rationaalisesti, ja jos ihminen niitä lähtee kyseenalaistamaan tulee hän kokemaan yhteisönsä paheksuntaa ja hyljintää, koska yhteisölle ja yhteiskunnalle nuo myytit ovat elintärkeitä.


Totuus yhteiskunnan uskomuksista ja rakenteista piilotetaan ideaaliin. Tätä piilottamista tehdään yhteiskunnallisesti ylhäältä alaspäin media- ja opetuskanavia pitkin, mutta myös kansalaiset itse pettävät itseään ideaaleilla ja painostavat toinen toisiaan uskomaan niihin. Tätä ideologista näkemystä ei valtaapitävien taholta kyseenalaisteta, ellei poliittinen tilanne sitä vaadi. Muussa tapauksessa yhteiskunnalliset myytit pysyvät kritiikin yläpuolella, jotta kansalaiset voivat elää uskossa ja hurskaudessa.

Eikä tietenkään yksittäinen kansalainen kyseenalaista mitään, ellei hänen ympäristössään esiinny ravisuttavia vastoinkäymisiä, jotka pakottavat ihmisen heräämään ja kyseenalaistamaan myyttejä. Nämä siksi, että kansalaisen hyvinvointi on ollut täydessä ristiriidassa myytin kanssa.

Terveessä yhteiskunnassa yhteiskunnallinen dogmatiikka rakentuisi kansalaisten hyvinvoinnnin, turvallisuuden ja edun ympärille, ja näin ollen eivät olisi ristiriitaisesti kansalaisten hyvinvoinnin kanssa, mutta harvemmin yhteiskuntaa on alettu rakentamaan puhtaalta pöydältä ja rationaalisesti kestävyyden ja hyvinvoinnin pohjalta.

Historiallisesti on huomioitava, että uusien yhteiskuntien synty tai vanhojen yhteiskunnalliset vallankumoukselliset rakenne- ja arvomuutokset ovat tapahtuneet verisesti miekan kautta, koska vain veristen vallankumousten myötä on syntynyt tarvittava sotilaallinen voima pakottamaan muutoksia. Yleensä yhteiskunnallisen vallan kaapannut osapuoli on hyväksynyt aikaisemman yhteiskunnan uskonnollisen arvopohjan, tai perustunut uuden arvomaailman valloittaneen johtajan jo olemassa olevaan henkilökulttiin ja tuon kulttihahmon omiin teologisiin oppeihin. Näin ollen historiallisesti yhteiskunnallista rakentamista ei ole tapahtunut rationaalisesti, eikä monet arvopohjat joista me ammennamme omia arvojamme ole lähtöisin rationaalisuudesta.

Valtaapitävien tahojen tärkein tehtävä on ylläpitää tämä ideaali ihmisten uskossa, jotta uusia kilpailevia arvopohjia ja henkilökultteja ei synny. Tämä on juuri sitä joukkopsykologiaa politiikka perustuu. Irrationaalisessa yhteiskunnassa johtavat tahot joutuvat tarjoamaan kansalleen hallitsevan ideologian puolesta leipää ja sirkushuveja, jotta dogmaattiset lupaukset ideaaleista tuntuvat kansalle todellisilta, eikä koko yhteiskunta ala hajoamaan. On myytävä lupauksia ja mahdollisuuksia, jotka ovat aivan kulman takana saavutettavissa, mutta eivät kuitenkaan koskaan tapahdu tai ole käsillä. Lupaukset mahdollisuuksista ja vauraudesta pitävät ihmiset ruodussa. Kun ihmiset ymmärtävät, että mahdollisuudet ovat olemattomat ja lupaukset tyhjiä alkaa yhteiskunta hajoamaan, etsimään uutta ideologiaa, johtajaa ja lopulta kapinoimaan.

Dogma vaatii taakseen väkivaltaa

Niin kuin dogma on yhteiskunnalle tärkeää, niin myös yhteiskuntaa valvovat ja väkivaltaa säätelevät virkavaltaa edustavat tahot ovat yhteiskuntajärjestyksen kannalta tärkeitä. Monopolisoitu väkivalta eli voimankäyttö yhteiskunnallisten auktoriteettien taholta kuten puolustusvoimien ja poliisin toimesta on yhteiskunnan kannalta tärkeää. Koko juridinen järjestelmä rakentuu sääntöjen valvontaan ja sääntöjen rikkojien rankaisemiseen. Aina kuitenkin on ihmisiä, jotka eivät sopeudu ja ylläpidä yhteisiä sääntöjä ja uskomuksia. Ne ovat juuri niitä ihmisiä, joista virkavallan pitää tehdä esimerkki, jota kansa tietää mitä seuraa jos sääntöjä ja uskomuksia rikotaan. Virkavallan on pidettävä kansa pelokkaana ja ruodussa. Vaikka dogman, uskontojen ja ideologioiden luominen ja ylläpitäminen ovat tärkeitä työkaluja yhteiskunnan hallinnassa, niin ne eivät yksin riitä. Väkivaltakoneiston ylläpito ja voimien näyttö on tapahduttava yhdessä dogmaattisten uskomusten ja ideologian kanssa, jotta tarvittava ilmapiiri saavutetaan.

Yhteiskunnan väkivaltakoneiston rakenne koostuu yksityisistä ja julkisista palveluntarjoajista. Armeija, poliisit ja muut turvallisuusalan ammatit perustuvat juurikin väkivaltaan, eli voimankäyttöön tai sen kanssa pelotteluun. Armeija ja poliisit ovat julkisen puolen voimankäyttäjiä, kun taas vartijat ja järjestyksenvalvojat edustavat yksityistä väkivaltakoneistoa. Aina on niitä naiveja ihmisiä, jotka eivät halua myöntää yhteiskunnan ja väkivallan keskeistä symbioosia. Se saattaa pelottaa ja usein tuntua vastenmieliseltä ajatella, että oman yhteiskunta pohjustuu rakenteiltaan samaan barbaariseen väkivaltaan, kuin kaikki ne muut valtiot historiassa ja nykypolitiikassa, joita ihmiset haluavat paheksua niiden väkivaltaisuuden takia. Niin moni ihminen ei halua ajatella näin, ja siksi haluaa uskoa, että juuri heidän yhteiskunta on jotenkin erityinen ja muita edellä.

Tästä syystä on niitä ihmisiä, jotka eivät halua nähdä poliisia, vartijoita ja muita yksityisten turvallisuuspalvelutarjoajien olevan tekemisissä voimankäytön ja väkivallan kanssa. Väkivalta ja voimankäyttö nähdään hetkellisenä ja pienenä paheena, kun se on ideologisessa linjauksessa yhteiskunnallisten arvojen kanssa. Tästä syystä joka päiväinen poliisin, vartian ja järjestyksenvalvojan työ ei nähdä lähtökohtaisesti väkivaltana ja voimankäyttönä, koska valtaosa tottelee ja myötäilee auktoriteetteja. Se ei kuitenkaan muuta sitä, että yhteiskunnallisten sääntöjen rikkominen johtaisi voimankäyttöön ja rankaisuun. Yhtälailla poliisit kuin ovimiehet joutuvat aika ajoin käyttämään voimakeinoja sääntöjen rikkojia vastaan. Väkivaltakoneiston tärkein tehtävä on ylläpitää yhteiskuntaa, yhteiskuntahierarkiaa, ja turvata yhteiskunnallisten rattaiden pyörimistä ja yhteiskunnalle tärkeitä yksilöitä.

Modernissa yhteiskunnassa on monia dogmaattisia arvoja. Demokraattisessa tasa-arvo dogmatiikassa on luotu illuusio siitä, että yhteiskunta olisi valvotusti ja säädellysti tasa-arvoinen siinä mielessä, että yhteiskunnallisten sääntöjen ja dogman valvojat ja valvottavat olisivat samalla viivalla. Totuus kuitenkin on, että näin ei ole. Jatkuvia rikkomuksia tapahtuu virkamiestasolla, joista mutro-osa koskaan tulee julki. Tuosta virkarikkomuksistaan kiinnijääneistä osa pääsee varoituksillaja vain osa kokee minkäänlaista rangaistusta tekemistään rikkeistä. Sitten rangaistukset ovat niin lieviä, ettei niillä ole minkäänlaista vaikutusta muihin rikkeitä tekeviin virkamiehiin.

Kuitenkin samaan aikaan muualla joku tavallinen rakennustyömies tekee pimeänä duunia ja saa veropetoksesta suuremman tuomion kuin virkamies, joka tekee saman luokan rikoksia. Epäoikeudenmukaisuus pitäisi olla kaikille asiaa vertaileville selkeää, mutta silti yhteiskunnallinen dogma tasa-arvosta pysyy ja pysyy. Tämä siksi että läpisosialisoidulla dogmaan ehdollistetulla ihmisellä on vahva luottamus ja usko sisäistettyyn dogmaansa, eikä omat huomiot ja tapaskohtainen rationaalisuus ole tarpeeksi voimakas ravisuttamaan ja rikkomaan uskoa dogmaan. Kansalaiset pitää saada haluamaan pitämään itsensä karsinassaan vaikka se olisi hänen kannaltaa irrationaalista. Tämä saavutetaan niin, että rankaisu dogman kyseenalaistamisesta on niin radikaali ja kallis, etteivät kansalaiset halua lähteä kokeilemaan onneaan.

Näin ollen yhteiskunta koostu valvojista ja valvottavista ja valvontaa toteutetaan väkivallalla ja sen uhalla. Tämä on yhteiskuntamme salainen perusta. Mutta kuka valvo valvojia? Totuus on, että yhteiskunta rekentuu pienen eliitin ympärille, eikä pientä eliittiä valvo kukaan. Pieni eliitti määrää ja asettaa yhteiskunnalle suuntaviivan ja ideologian. Sama pieni eliitti valvoo valtaansa ja integroi tai tuhoaa nousevia poliittisia, sosiaalisia tai taloudellisia ryhmittymiä, jotteivat ne lähde kyseenalaistamaan heidän valta-asemaa. Tämä pieni eliitti on valvojien, eli virkamiesluokan yläpuolella, sillä he mahdollistavat virkamiesten toiminnan.

"Kun sääntöjä ei valvota, niin sääntöjä ei ole."

Yhtälailla valvojat ovat ihmisiä, jotka pelkäävät omasta puolestaan tai ovat korruptoitavissa rahalla ja palveluksilla. Näin ollen valvojat toteuttavat omaa valta-asemaansa mielivaltaisesti pysyäkseen pinnalla, vaikkakin usein saman yhteiskunnallisen dogmatiikan sanelemana kuin valvottavatkin elämäänsä toteuttavat. Valvovaa virkamiesluokkaa tietysti valvoo yhteiskunnallinen eliitti. Aina kuitenkin löytyy ihmisiä valta-asemista valvojien paikalta, jotka eivät sisäistä yhteiskunnalista dogmaa ja näin ollen kunnioita niitä. Näitä virkamiehiä eliitti valvoo, ja riippuen tilanteesta he tuhoavat heidät tai integroivat heidät osaksi järjestelmää.

Yhteiskuntamme päättäjät päättävät poliittiset päämäärät, säännöt ja lait, joita sitten byrokraatit, vastuuhenkilöt ja organisaattorit pyrkivät yhteiskunnassamme toteuttamaan. Päättäjien takana on eriävät eturyhmät ja tämä edellä mainuttu eliitti. Lait ja säädökset ovat eturyhmien ja eliitin edun mukaisia, ja vain ohjeita karjalle joita yhteiskuntarakenteet kaitsee. Yhteiskunta koostuu aina valvojista ja valvottavista ja näin ollen kaikki se mitä valtion byrokraatit tai yksityinen puolen toimijat eivät pysty vapaaehtoisuudella teettämään käytetään voimakeinoja valvottavia kohtaan. Jokainen kansalainen joka laittaa valtiolle vastaan onnistuneesti ja toistuvasti kohtaa jossain vaiheessa poliisin. Poliisi nostaa voimankäytön tasoaan sitä mukaan miten onnistuneesti kansalainen laittaa vastaan. Vaikka moni kansalainen ei sitä halua ajatella, niin voimankäytön korkein taso on tappava, ja monelle tämä on vaikea moraalisista syistä sisäistää. Oli kyseessä iso- tai pikkurikos, niin laittamalla vastaan sinä rikot enemmän lakeja, ja tilanne tältä osalta kärjistyy. Kärjistyminen tarkoittaa, että poliisin voimankäyttö kasvaa. Oli valtio miten demokraattinen, humaani ja liberaali tahansa, niin jokaisen lain ja päätöksen takana turvaamassa on aina valtion väkivaltakoneisto.

Yhteiskunnan yksityistä kuten myös julkista puolta kuitenkin ohjaa pragmaattinen oman edun tavoittelu. Vapaamarkkinassa oman edun tavoittelu näkyy selkeämmin, eikä tätä kyseenalaisteta yhteiskunnallisesti mitenkään järkevällä ja rakentavalla tavalla, sillä kaikki rakentava kritiikki marginalisoidaan ja trivialisoidaan. Tämä kapitalistinen psykologia on osa ihmisyyttä, eikä sitä voida koskaan hävittää. Ihminen haluaa omistaa. Yhteiskunnat ja sen päättäjät vain valjastavat ihmisen psykologisia taipumuksia, kuten seksuaalisuutta, maskuliinisuutta, feminiinisyyttä, vihaa, pelkoa, häpeää, ylpeyttä ja kunniaa. Näistä taipumuksista rakennetaan yhteiskunnan ideaalit ja arvot. Ihmisen psykologiaa ei voida rakenteellisesti sen enempää muuttaa, mutta sitä voidaan valjastaa palvelemaan mitä tahansa valtaapitävät haluavat. Tuomalla esiin stereotypioita posiitivisesti tai negatiivisesti voidaan sosiaalisesti ohjelmoida kansalaisia. Rakentamalla ja mainostamalla ideaaleja saadaan ihmiset haluttuun muottiin.

Kaikissa yhteiskunnan osa-alueissa ihmiset ajavat omaa etuaan, ja tekevät päätöksiä, jotka saattavat olla ristiriidassa yhteiskunnan moraalisten arvojen ja muiden instituutiollisten kanssa. Yhteiskunnan on kuitenkin toimittava yhdesä, sillä muuten me emme elä yhteiskunnassa, ja tässä lepää yhteiskunnan sisäinen paradoxi. Yksilön ja yhteisön intressit eivät välttämättä aina kohtaa, kuitenkin yhteiskunnan intressi on yksilön hyvinvointi. Yhteiskunnassa yksilöt kilpaillaan resursseista ja mahdollisuuksista. Tämä kilpailun juuri se kilpailu, jota kommunismi lupasi taistella vastaan, ja jota liberalismi onnistui valjastamaan. Molemmat kuitenkin näkevät tämän ilmiön idealistisesti, eivätkä halua katsoa mitä se vaikuttaa yhteiskuntaan kokonaisuudessaan.

Ihmiset luovat keskenään hierarkiaa ja taistelevat tuosta hierarkiasta, mutta samalla luovat yhteisön, eli yhteiskunnan, jonka sisällä tuota kilpailua yhteisin säännöin toteutetaan. Hierarkiaa on yhteiskunnassa kaikkialla, eikä sitä tulla koskaan kitkemään, vaikka dogmaattisesti julistetaan aamusta iltaan valtamediassa tasa-arvoa. Tasa-arvo retoriikkaa on käytetty vahvana moraalisena aseena eriäviä yhteiskunnan sisällä toimivia ryhmiä kohtaan. Muutoket ovat luoneet kaikkea muuta kuin tasa-arvoa tai hyvinvointia. Vaikka muutokset ovat tuoneet länsimaat rappioon ja kohti tuhoaan, niin silti yhteiskunnan on pystyttävä ylläpitämään siedettävää elintosoa, jotta kansalaiset eivät ala kysymään ja etsimään totuuksia lupausten ja utopian alta. Valtion ei tarvitse toteuttaa lupauksiaan, vaan varmistaa, että demokraattisesti valtaosa ihmisistä elää tyytyväisyydessä.

Rumaa politiikkaa piilotetaan moraalisesti hyvältä ja kauniita näyttävään lupauksien viittaan, ja kaunista politiikkaa mustamaalataan moraalittomuudeksi ja rumaksi. Toisaalta tehdään kauniita lupauksia, mutta äänestäjiä ja kansalaisia petetään, sillä lopputuloksia ei toteudu. Joskus päätöksistä ei kerrota ja niitä tehdään kaikessa rauhassa suljettujen ovien takana, joka taas hävittää lopunkin uskon demokratiaan ja tasa-arvoon.

Yhteiskunta on aina niin hyvä kuin sen päättäjät ovat. Tämä sama periaate pätee auktoritaarisissa yhteiskunnissa, mutta se on läsnä myös demokratioissa yhteiskunnassa. Demokratia vetää yhteiskunnalliset standarit kohti keskinkertaisuutta. Kansalaiset eivät ole rationaalisia, vaan äänestävät sitä minkä he kokevat moraalisesti oikeaksi ja sitä minkä he kokevat yleiseksi, koska haluavat kuulua joukkoon. He ovat ostettavissa ja hetkellisyyteen uppoontuvia, ja tästä syystä myös päättäjät tulevat olemaan ostettavissa ja hetkellisyyteen uppoontuvia. Kansalaiset valikoivat päättäjät omaksi kuvakseen. He äänestävät sitä keneen he voivat eniten samaistua, ja tästä syystä demokratiassa politiikot ovat valehtelevia pragmaatikkoja.

Politiikkaa ohjaa rahan ja median valta, ja tästä syystä pragmaattisuus ja korruptio, joka estää kauniiden lupausten toteutumisen. Demokratia ja sen ideaali on itsessään valhe. Rahalla saa ja media myy valtaapitävien päätökset. Jos media ei pidä valtaapitävistä, niin valtamedia aloittaa kovan mediakamppanjan valtaapitäviä vastaan. Politiikkojen itsekäs oman edun tavoittelu piilotetaan moraalisen idealismin taakse, jota uskoo kaikki idealistit, ja idealisteja löytyy aina.

Yhteiskunta rappeutuu arvoista ja ideaaleista, ja tästä syystä toimiva yhteiskunta pyrkii aktiivisesti suojelemaan arvojaan ja ideaalejaan. Jos yhteiskunnan johdossa ja valtion muissa elimissä yhteiskuntaarvojen suojelu katoaa, eli niin sanotusti valtaapitävät passivoituvat, niin yhteiskunta kuolee. Päättäjät ovat hyviä päättäjiä vain jos he suojelevat ideaalia. Oli ideaali mikä tahansa (kommunismi, liberalismi, kansallissosialismi, sosiaalidemokratia, monarkia, jne). Päättäjät voivat olla hyviä vain jos he ovat fanaattisia omissa arvoissaan ja taloudellisesti omavaraisia. Näin politiikkoja ei voi ostaa. Siksi politiikkojen fanaattisuus ja varallisuus eivät ole huonoja asioita.

Yhteiskunta joka haluaa rakentaa immuniteettia nykyiselle manipulaatiolle on otettava huomioon miten nykyisellään kansalaisia ja yksilöä manipuloidaan median, rahan ja sosiaalisen aseman kautta. Yhteiskunnan pitäisi pyrkiä rehellisyyteen ja tätä kautta tuomaan esiin ne mekaaniset tavat, jolla kansalaisia hallitaan ja jolla tuota valtaa yritetään piilottaa. Yhteiskunta myös tarvitsee rehellisen suhteen valvottavien ja valvojien välille, jolloin niiden välillä on luottamus. Ilman rehellisyyttä ja sitä kautta luottamusta ei yhteiskunta voi toimia.