Idealismi vastaan filosofia

Idealismi on tapa katsoa, ymmärtää ja selittää maailmaa. Ihmisille on modernistisessa yhteiskunnassa kehittynyt idealistisia näkemyksiä ihmisestä, yhteiskunnasta ja siitä miten nämä kaksi käsitettä (ihminen ja yhteiskunta) koskettavat toinen toisiaan. Idealismiin kuuluu moraaliset arvot ja niiden pitäinen totuutena ilman, että pystytään irtautumaan omasta moraalisesta ja ideologisesta ajattelusta ja samaistumaan oman arvomaailman ulkopuoliseen ajatteluun. Moderni mies luulee olevansa kritiikin yläpuolella ja että tämmöinen ideologinen rakenne ei koske häntä. Tätä idealistista modernin miehen näkemystä vahvistetaan kaikkialla modernistisessa maailmassa. Tuon modernistisen idealismin ympärille  on kehittynyt immuniteettijärjestelmä, jota fanaattisuudessaan voidaan verrata radikaaliin uskonnollisuuteen. Tämä modernismiksi kutsuttu idealismi sokaisee ihmisiä näkemästä realiteetteja ja tätä kautta toimimasta oikein.

Siinä missä idealismi usein koostuu epärehellisestä suhtautumisesta todellisuuteen, filosofia pyrkii lähtökohtaisesti ymmärrykseen, objektiivisuuteen ja tätä kautta totuuteen. Filosofian ja täten myös filosofin tärkein tehtävä on totuuden ymmärtäminen. Kaikki kumpuaa tahdosta olla rehellinen ja ymmärtää maailmaa, itseään ja muita rehellisesti sellaisena kun ne ovat. Filosofia joka ei perustu rehellisyyteen ei ole filosofiaa, vaan ideologiaa.

Rehellisyys eli todellisuuden vilpitön tarkastelu ja uusien perspektiivien huomioiminen ja niiden objektiivinen vertailu, sekä tehdyistä huomioista puhuminen koetaan hyökkäyksenä ja eräänlaisena kereettiläisenä jumalanpilkkana nyky-yhteiskunnan ideologiaa vastaan ja jopa yhteiskuntaa vastaan. Ruusuilla peitetty moderni idealismi ei kestä sen mädän moraalirakenteen kritisoivaa tarkastelua.

Tähän moderniin idealismiin kuuluu monia ulottuvuuksia aina monikulttuurisuudesta transhumanismiin, liberalismista egalitarisuuteen saakka, tai jopa antirasismiin ja valkoisten eurooppalaisten vihaamiseen, jotka koetaan erottamattomana osana moraalista modernismia, mutta ennen kaikkea tähän idealismiin kuuluu vääristynyt kuva ihmisestä ja hänen psykologiastaan. Se mikä on fanaattisilla idealisteilla yhteistä historiallisesti ajasta ja paikasta riippumatta on todellisuuden ja objektiivisuuden kieltäminen. Objektiivisuus ja perspektiivin tavoittelu on aina myrkkyä idealismille.

Nykyinen modernistinen ajattelu on asia jota voidaan kutsua "antiajatteluksi", tai ajattelemattomuudeksi. Siihen kuuluu akateemisten piirien ja muiden auktoriteettien valmiiksi suolletut konseptit, fraasit ja meemit, joiden tunnustaminen on pakollista. Lähtökohtaisesti koko moderni järjestelmä perustuu argumenttiin auktoriteetista. Nykyinen modernistinen ajattelu ei salli modernin idealismin ulkopuolista perspektiivia ja ideat seulotaan auktoriteeteilla. Jos uskallat ajatella eritavalla, niin sinut leimataan tyhmäksi tai moraalittomaksi ja pahaksi ihmiseksi. Tätä leimaamista varten on kehitelty iso lista eriäviä nimityksiä kuten "natsi", "fasisti", ja "homofoobi".

Tämä yliampuva reaktio kaikkeen ja kaikkiin, jotka uskaltaa kyseenalaistaa modernistisen arvomaailman kertoo, että modernistit pelkäävät. Ja miksi he pelkäävät? Koska he tietävät, että heidän arvomaailmansa ei kestä kritiikkia. Heidän arvomaailma perustuu valheellisiin ja loogisesti ristiriitaisiin konsepteihin. Jos he olisivat niin itsevarmoja omasta moraalisesta ja idealistisesta maailmankatsomuksestaan, niin he uskaltaisivat väitellä niistä ja tarkastella niitä objektiivisesti, koska he olisivat niin itsevarmoja, mutta todellisuudessa he eivät ole itservarmoja. He pelkäävät, koska he tietävät miten hataralla pohjalla heidän koko maailmankatsomuksensa makaa.

Perskeptiivi onkin myrkkyä absoluuttiselle idealismille ja modernin ihmisen arvomaailma perustuu juurikin tuolle absoluuttiselle idealismille. Fanaattiset idealistit eivät halua nähdä muita perspektiivejä, jotka saattaisi millään tavalla heikentää tai kyseenalaistaa heidän omaa idealismiaan. Fanaatikkoja on lähes aina turha yrittää käännyttää, mutta valtaosa kansalaisista kuitenkin on tervejärkisiä ja empatiakykyä omaavia ihmisiä, jotka eivät välttämättä koe ymmärrystä väiteltävistä aiheista, mutta pystyvät tunnistamaan fanaatikkojen vainon vaikka he eivät uskaltaisikaan välttämättä ajatella modernistisen moraalirakenteen ulkopuolelta ja sanoa ajatuksiaan ääneen.

Fanaatikot vainoavat ja etsivät vainottavia, jonka vähänkään ympärilleen seuraava ja hereillä oleva ihminen kykenee näkemään. Näin ollen tuo kaikissa meissä esiintyvä luonnollinen inhimillinen kyky kokea empatiaa epäoikeudenmukaisuudesta vainon kohdetta kohtaan on se psykologinen ilmiö, joka saa ihmisen samaistumaan toisinajattelijoihin ja sitä kautta kyseenalaistamaan dogmaa ja lopulta ajattelemaan itsenäisesti dogman ulkopuolelta.

Ensiksi sivustaseuraaja kysyy itseltään onko tuommoinen vainoaminen kohtuullista ja hetken päästä miksi he vainoavat? Tästä syystä modernia yhteiskuntaa hallitsevat liberaalit pyrkivät määrittelemään sen mikä on moraalisesti hyvää ja mikä pahaa, ja määrittelemään heidän vainon kohteet vainoajiksi, jotta voivat perustella vainonsa ja vainotut eivät saisi mitään sympatiaa, eli fanaatikkojen vaino ei näytäisi sivustaseuraajien silmin vainona vaan kuten liberaalit sen itse esittää "ennaltaehkäisevänä itsepuolustuksena".

Liberaaliseen moraalirakenteeseen kuuluu keskeisenä osana vapauden idealisointi korkeimpana moraalisena arvona. He perustelevat tuolla vapauden moraalisoinnilla kaiken sen hedonismin ja yhteiskunnallisesti haittaavan toiminnan, jota he itse haluavat toteuttaa. He vaativat vapautta, mutta eivät anna muille vapautta kritisoida heitä. He perustelevat "vapaudella" vallankumouksellisen arvojen muutoksen yhteiskunnassa. He vaativat vapautta muuttaa yhteiskuntaa. He vaativat vapautta rappeuttaa muita. He kutsuvat tätä "edistykseksi". He vaativat vapauden nimessä "erilaisuutta", mutta ironisesti vihaavat henkistä erilaisuutta, joka ehkä on se kaikkein tärkein erilaisuuden muoto "vapaassa yhteiskunnassa".

Vielä 30-vuotta sitten liberaalit huusi ja protestoi sananvapauden puolesta, mutta ovat nyt pahimpia sananvapauden vastustajia, jotka asettavat sananvapaudelle rajoitteita niin moraalisesti kuin juridisesti. He suorastaan vainoavat toisinajattelijoita pyrkien tuhoamaan heidät sosiaalisesti, taloudellisesti ja ennen kaikkea vieden heidän vapauden. 

Niinpä totuus kuihtuu ja katoaa, kun sananvapaus hävitetään riippumatta siitä ketä sananvapauden hävittää. Tätä kadottamista tulee aina johtamaan moralisointi. Ihmisen subjektiiviset moraliset melipiteet näin tuhoavat objektiivisen totuuden estämällä toisinajattelijoita tuomasta esiin perspektiiviä. Ainoastaan sananvapaus voi antaa rehellisyydelle ja täten objektiiviselle totuudelle mahdollisuuden levitä ja kukoistaa. Kuka tahansa rehellinen ihminen halua, että rehellisyys ja totuus leviää. Oli totuus mitä tahansa. Eikä rehellisellä ihmisellä ole mitään syytä kieltää itseltään tai muilta sananvapautta.

Terve yhteiskunta perustuu luottamukseen ja täten rehellisyyteen. Yhteiskunta on kuitenkin täynnä epärehellisyyttä ja täten sairas. Politiikka on niin polarisoitunutta ja moralisoitunutta, ettei poliittista liikehdintää tapahdu ihmisten keskellä rehellisesti punnitsemalla ajatuksia ja pyrkimyksenä ymmärtäää muita osapuolia objektiivisesti, vaan politiikkaa käsitellään yhteiskunnallisen ilmapiirin (hegemonian) hallinnan kautta, jossa kuten sodassa kaikki keinot on sallittua, mutta kuitenkin perusteltua nihilistisillä moraalisilla tavoitteilla kuten absoluuttisella tasa-arvolla ja absoluuttisella vapaudella.

Tarkoitus pyhittää keinot, jonka seurauksena valehdellaan ja toteutetaan väkivaltaa. Tämmöinen yhteiskunnallinen tila ei todellakaan ole terve. Näin ollen muiden oikeuksiin, terveyteen, tai vapauteen kajoaminen on yhteiskunnassamme normalisoitunut, eikä enää tuota läpisosialisoiduissa ihmisissä närkästystä, koska kaikki keinot pyhitetään nihilistisillä moraalimeemeillä, kuten tasa-arvolla ja vapaudella.

Samalla nihilistisellä asenteella kerrotaan pieniä valkoisia valheita ja vääristyksiä, joilla saadaan aikaiseksi isoja valheita ja yksipuolisesti asenteellista sosiaalista ilmapiiriä. Tämä sosiaalinen ilmapiiri on räätälöity uutis- ja viihdemedian kautta ja markkinoitu globaalisti jopa lännen ulkopuolelle. Asenteellisesti yksipuolisella mediatuotannolla pystytään muokkaamaan yhteiskunnan arvomaailmaa ja ihmisiä, jotka ovat laiskoja, tyhmiä tai muuten vaan kykenemättömiä itsenäiseen ajatteluun. Näin ollen rehellinen tarkastelu, totuus ja yleiset ihmisen ja yhteiskunnan realiteetit ovat uhrattu idealismille, jonka seurauksena käsitys todellisuudesta ja siitä miten maailma oikeasti toimii on sumuttanut modernin miehen.

Modernin ihmisen ylitse ja ohi lentää ironia tuosta heidän idealisoimasta vapaudesta ja tasa-arvosta. Vapaus ja tasa-arvo ovat yhä kauempana ja kauempana mitä enemmän heidän sokea läpisosialisoitunut moraalinen idealismi johtaa yhteiskunnallista politiikkaa, sillä tuo heidän idealismi on vain moraalinen abstraktio ilman yhteyttä materiaaliseen todellisuuteen ja täten sen tavoitteluun käytetään juurikin niitä asioita, jotka ovat kaikkea muuta kuin vapautta ja tasa-arvoista kohtelua.

Iroonista tässäkin on, että moni moderni mies pitää itseään filosofina, rationaalisena älykkönä ja skeptikkona, mutta he välttelevät kritisoimasta modernia liberaalia arvomaailma. Filosofi joka ei ole skeptikko ei ole filosofi. Skeptikko joka taas ei kyseenalaista valtavirta-ajattelua, eli yhteiskunnallista dogmaa ei ole oikeasti skeptikko, eikä edes filosofi, vaan säälittävää lammaskarjaa. Siksi on naurettavaa ja ironista, että filosofian professorit menevät valtamediaan kertomaan auktoriteetillaan samaa yleistä modernistista mielipidettään, eivätkä uskalla kyseenalaistaa sitä julkisesti tai saati lähestyä aihetta yksin omassa rauhassa. He eivät tarjoa ajattelua vaan idealismia. He tarjoavat mielipiteitä auktoriteetista eivät rehellisyydestä ja johdonmukaisuudesta. He ovat valtaapitävien ja valtarakenteiden koiria, jotka sokeasti ja täydessä lojaalisuudessa isännälleen haukkuvat ja purevat kaikkia jotka uhkaavat isäntäänsä. He tekevät näin oman yksilöllisen hyvän edun vuoksi. Heidän sosiaalinen ja taloudellinen hyvinvointi perustuu valtarakenteiden puolustamiselle. Siksi on jotenkin turha odottaa rehellisyyttä heiltä. Ei koira ruokkivaa kättä pure.

Monilla valtavirtaa tukevilla akateemikoilla, asiantuntijoilla ja mielipiteitään laukoville julkkiksilla on nihilistisiä ideaaleja, joita he eivät edes tiedosta. He esiintyvät kyynisinä ja pessimistisinä realisteina, mutta todellisuudessa he edelleen palvovat sokeasti tasa-arvoa ja vapautta jumalanaan. Noita arvoja kohtaan heiltä ei löydy yhtään kyynisyyttä ja pessimismiä. Heidän persoonissa esiintyy kyvyttömyys olla omaperäisiä, itsenäisiä ja kekseliäitä, joten he keskittyvät pessimistiseen kritisointiin kykenemättä luomaan mitään rakenteellista kritisointia. Kyynisyys ei ole rakentava vaan rikkova voima. Vaikka pessimismi ja kyynisyys saatta tuhota ja rikkoa dogmaattisia ideaaleja, niin usein se toimii ihmisen egon puolustusmekaniikkana, kuten se usein modernin liberaalin persoonallisuudessa näkyy. Pessimismillä, sarkasmilla ja ironialla torjutaan kaikki rakentava kritiikki ja kilpailevat näkemykset, jolloin mitkään muut perspektiivit eivät pääse pessimistin nihilististiseen mielessä piilevään korttitaloon kaatamaan sitä. Vaikka kyynisyyttä tarvitaan todellisuuden näkemiseen, niin se myös toimii nihilistillä todellisuuden peittämiseen.

Filosofia ja rehellisyys on aina ideologiaa vahvempi, mutta sen pitäisi olla myös kyynisyyttä vahvempi. Kyynisyys ja sen mukana tuleva ironia ovat tuhoavia psykologisia voimavaroja ja niillä saadaan ihmiset kuin kansakunnatkin polvilleen. Ideologian vastakohtana on aina filosofia, sillä filosofia tarjoaa perspektiiviä ja perspektiivi ymmärrystä. Ymmärryksen kautta realiteetit ja tuon kautta potenttiaali niin ihmisessä itsessään kuin yhteiskunnassa paljastuu. Vain rehellisyyden kautta paljastuva potenttiaali luo unelmia ja ideaaleja, jotka on järkevä toteuttaa. Siinä missä rehellisyys tuhoaa ideaaleja ja unelmia, niin se myös saattaa luoda uusia ideaaleja ja unelmia. Tämä filosofinen prosessi on ikuinen. Se tuottaa suuria miehiä ja ikuisesti muistettava kulttuureita ja sivilisaatioita, mutta se voi tuhota niitä ihan yhtä lailla. Siksi tämä filosofia-vastaan-ideologia ei tule vanhenemaan koskaan. Se tuottaa varmaan kaikille tutun vanhaan filosofiseen kysymykseen onko lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täynnä, ja pitäisikö lasin olla täynnä vai tyhjä.

Vaikka filosofiassa on tärkeää todellisuuden näkeminen realistisesti ja objektiivisesti, niin se helposti johtaa niin sanottuun nihilistiseen persoonallisuushäiriöön ja näköalattomuuteen, jossa ihminen takertuu pessimismiin, välinpitämättömyyteen ja yleiseen toivottomuudesta pakenemiseen hetkellisiin ja triviaalisiin huvituksiin. Nihilismin vastustaminen ja kritisoiminen on filosofisesti kuin myös psykologisesti erittäin tärkeä osa niin henkilökohtaisella kuin yhteiskunnallisella tasolla tervettä ja älykkyyttä osoittavaa toimintaa. On yhteisön kuin yksilön kannalta tärkeää taistella nihilismiä vastaan. Vaikka filosofiassa realiteettien ja ympäröivän maailman realistinen ymmärrys on tärkeää, niin myös ihmisten psykologiseen asennoitumiseen kohdistuva ajattelu pitää olla rakentavaa.  Filosofin pitää uskaltaa ajatella ja kyseenalaistaa, mutta samalla pitää sielussa palava liekki, joka rohkaisee ja kannustaa.

Moderni liberaali mies ei kykene ylläpitämään sielussaan liekkiä. Hänen moraaliset näkemykset ovat jokseenkin liekikkäitä, mutta ne eivät kestä avointa kyseenalaistamista. Siksi moderni mies keskittyy pilkkaamiseen, marginalisointiin, passiivi-agressiiviseen sarkasmiin, tai kokonaan valehteluun, argumentatiivisten virheiden ja kognitiivisten vinoumien käyttämiseen, ja pahimmassa tapauksessa sensuuriin ja jopa väkivaltaan.

Realismi, totuus, luottamus ja muiden perspektiivien omaaminen ovat aina idealismille myrkkyä, joten fanaattiset idealistit suojelevat omaa uskontoaan hyökkäämällä realiteettikäsitteitä, uusia perspektiivejä ja kaikkia niitä ihmisiä vastaan, jotka uskaltavat ja pystyvät tunnistamaan eri perspektiivejä ja tätä kautta objektiivisesti totuutta. Jos heidän liekki olisi rehellisyys ja totuus, niin se kestäisi kritiikin, mutta näin ei ole.

Siispä uskaltakaa kyseenalaistaa! Se on vallankumouksellinen teko, kuten Orwell totesi. Uskaltakaa ajatella niitä asioita, jotka tuntuu kaikkein epämieluisimmilta, koska siellä pätee totuus. Uskaltakaa huomioida irrationaalisuutta ja osoittaa sitä sormella kenellä ja missä tahansa. Te tulette menettämään ystäviä, mutta ne jotka jää ovat erittäin hyviä ja laadukkaita, ja sitä kautta tulette löytämään muita laadukkaita ystäviä. Antiikin ajattelija joskus sanoi: "voit arvioida miehen arvon siitä ketä hän pitää ystävinään".

Totuus yhteiskunnasta ja sen rakenteista

Yhteiskunta ja uskomukset

Kaikki ihmiset käsittelevät ympäröivää maailmaa jossain määrin irrationaalisesti, sillä kaikkien ymmärryksen taso on rajallinen. Rationaalisuudessa kyse on ymmärryksen tasosta, jossa ihminen pystyy käsittelemään realiteetteja ja sen ympäröivää memeettistä dogmaa, eli puhuttua, luettua ja näin ollen ymmärrettyä kieltä rehellisesti ja tätä kautta tulkitsemaan ja kasvattamaan ymmärrystään ympäröivästä maailmasta.

Ihmiset näkevät itsensä johdonmukaisena ja loogisena, mutta he omaavat ison määrän virheellisiä ja keskenään ristiriitaisia olettamuksia yhteiskunnasta, ihmisistä ja maailmasta, eli siitä miten maailma oikeasti toimii. Nämä olettamukset ovat syvälle kulttuuriimme iskostuneita ja monesti rakenteellisia ja lähtökohtaisia olettamuksia, joiden päälle me rakennamme omaa henkilökohtaista maailmankatsomustamme ja suhdettamme ympäristöömme. Nämä ajatukset eivät aina ole rationaalisia tai ainakaan perusteltu rationaalisesti, ja jos ihminen niitä lähtee kyseenalaistamaan tulee hän kokemaan yhteisönsä paheksuntaa ja hyljintää, koska yhteisölle ja yhteiskunnalle nuo myytit ovat elintärkeitä.


Totuus yhteiskunnan uskomuksista ja rakenteista piilotetaan ideaaliin. Tätä piilottamista tehdään yhteiskunnallisesti ylhäältä alaspäin media- ja opetuskanavia pitkin, mutta myös kansalaiset itse pettävät itseään ideaaleilla ja painostavat toinen toisiaan uskomaan niihin. Tätä ideologista näkemystä ei valtaapitävien taholta kyseenalaisteta, ellei poliittinen tilanne sitä vaadi. Muussa tapauksessa yhteiskunnalliset myytit pysyvät kritiikin yläpuolella, jotta kansalaiset voivat elää uskossa ja hurskaudessa.

Eikä tietenkään yksittäinen kansalainen kyseenalaista mitään, ellei hänen ympäristössään esiinny ravisuttavia vastoinkäymisiä, jotka pakottavat ihmisen heräämään ja kyseenalaistamaan myyttejä. Nämä siksi, että kansalaisen hyvinvointi on ollut täydessä ristiriidassa myytin kanssa.

Terveessä yhteiskunnassa yhteiskunnallinen dogmatiikka rakentuisi kansalaisten hyvinvoinnnin, turvallisuuden ja edun ympärille, ja näin ollen eivät olisi ristiriitaisesti kansalaisten hyvinvoinnin kanssa, mutta harvemmin yhteiskuntaa on alettu rakentamaan puhtaalta pöydältä ja rationaalisesti kestävyyden ja hyvinvoinnin pohjalta.

Historiallisesti on huomioitava, että uusien yhteiskuntien synty tai vanhojen yhteiskunnalliset vallankumoukselliset rakenne- ja arvomuutokset ovat tapahtuneet verisesti miekan kautta, koska vain veristen vallankumousten myötä on syntynyt tarvittava sotilaallinen voima pakottamaan muutoksia. Yleensä yhteiskunnallisen vallan kaapannut osapuoli on hyväksynyt aikaisemman yhteiskunnan uskonnollisen arvopohjan, tai perustunut uuden arvomaailman valloittaneen johtajan jo olemassa olevaan henkilökulttiin ja tuon kulttihahmon omiin teologisiin oppeihin. Näin ollen historiallisesti yhteiskunnallista rakentamista ei ole tapahtunut rationaalisesti, eikä monet arvopohjat joista me ammennamme omia arvojamme ole lähtöisin rationaalisuudesta.

Valtaapitävien tahojen tärkein tehtävä on ylläpitää tämä ideaali ihmisten uskossa, jotta uusia kilpailevia arvopohjia ja henkilökultteja ei synny. Tämä on juuri sitä joukkopsykologiaa politiikka perustuu. Irrationaalisessa yhteiskunnassa johtavat tahot joutuvat tarjoamaan kansalleen hallitsevan ideologian puolesta leipää ja sirkushuveja, jotta dogmaattiset lupaukset ideaaleista tuntuvat kansalle todellisilta, eikä koko yhteiskunta ala hajoamaan. On myytävä lupauksia ja mahdollisuuksia, jotka ovat aivan kulman takana saavutettavissa, mutta eivät kuitenkaan koskaan tapahdu tai ole käsillä. Lupaukset mahdollisuuksista ja vauraudesta pitävät ihmiset ruodussa. Kun ihmiset ymmärtävät, että mahdollisuudet ovat olemattomat ja lupaukset tyhjiä alkaa yhteiskunta hajoamaan, etsimään uutta ideologiaa, johtajaa ja lopulta kapinoimaan.

Dogma vaatii taakseen väkivaltaa

Niin kuin dogma on yhteiskunnalle tärkeää, niin myös yhteiskuntaa valvovat ja väkivaltaa säätelevät virkavaltaa edustavat tahot ovat yhteiskuntajärjestyksen kannalta tärkeitä. Monopolisoitu väkivalta eli voimankäyttö yhteiskunnallisten auktoriteettien taholta kuten puolustusvoimien ja poliisin toimesta on yhteiskunnan kannalta tärkeää. Koko juridinen järjestelmä rakentuu sääntöjen valvontaan ja sääntöjen rikkojien rankaisemiseen. Aina kuitenkin on ihmisiä, jotka eivät sopeudu ja ylläpidä yhteisiä sääntöjä ja uskomuksia. Ne ovat juuri niitä ihmisiä, joista virkavallan pitää tehdä esimerkki, jota kansa tietää mitä seuraa jos sääntöjä ja uskomuksia rikotaan. Virkavallan on pidettävä kansa pelokkaana ja ruodussa. Vaikka dogman, uskontojen ja ideologioiden luominen ja ylläpitäminen ovat tärkeitä työkaluja yhteiskunnan hallinnassa, niin ne eivät yksin riitä. Väkivaltakoneiston ylläpito ja voimien näyttö on tapahduttava yhdessä dogmaattisten uskomusten ja ideologian kanssa, jotta tarvittava ilmapiiri saavutetaan.

Yhteiskunnan väkivaltakoneiston rakenne koostuu yksityisistä ja julkisista palveluntarjoajista. Armeija, poliisit ja muut turvallisuusalan ammatit perustuvat juurikin väkivaltaan, eli voimankäyttöön tai sen kanssa pelotteluun. Armeija ja poliisit ovat julkisen puolen voimankäyttäjiä, kun taas vartijat ja järjestyksenvalvojat edustavat yksityistä väkivaltakoneistoa. Aina on niitä naiveja ihmisiä, jotka eivät halua myöntää yhteiskunnan ja väkivallan keskeistä symbioosia. Se saattaa pelottaa ja usein tuntua vastenmieliseltä ajatella, että oman yhteiskunta pohjustuu rakenteiltaan samaan barbaariseen väkivaltaan, kuin kaikki ne muut valtiot historiassa ja nykypolitiikassa, joita ihmiset haluavat paheksua niiden väkivaltaisuuden takia. Niin moni ihminen ei halua ajatella näin, ja siksi haluaa uskoa, että juuri heidän yhteiskunta on jotenkin erityinen ja muita edellä.

Tästä syystä on niitä ihmisiä, jotka eivät halua nähdä poliisia, vartijoita ja muita yksityisten turvallisuuspalvelutarjoajien olevan tekemisissä voimankäytön ja väkivallan kanssa. Väkivalta ja voimankäyttö nähdään hetkellisenä ja pienenä paheena, kun se on ideologisessa linjauksessa yhteiskunnallisten arvojen kanssa. Tästä syystä joka päiväinen poliisin, vartian ja järjestyksenvalvojan työ ei nähdä lähtökohtaisesti väkivaltana ja voimankäyttönä, koska valtaosa tottelee ja myötäilee auktoriteetteja. Se ei kuitenkaan muuta sitä, että yhteiskunnallisten sääntöjen rikkominen johtaisi voimankäyttöön ja rankaisuun. Yhtälailla poliisit kuin ovimiehet joutuvat aika ajoin käyttämään voimakeinoja sääntöjen rikkojia vastaan. Väkivaltakoneiston tärkein tehtävä on ylläpitää yhteiskuntaa, yhteiskuntahierarkiaa, ja turvata yhteiskunnallisten rattaiden pyörimistä ja yhteiskunnalle tärkeitä yksilöitä.

Modernissa yhteiskunnassa on monia dogmaattisia arvoja. Demokraattisessa tasa-arvo dogmatiikassa on luotu illuusio siitä, että yhteiskunta olisi valvotusti ja säädellysti tasa-arvoinen siinä mielessä, että yhteiskunnallisten sääntöjen ja dogman valvojat ja valvottavat olisivat samalla viivalla. Totuus kuitenkin on, että näin ei ole. Jatkuvia rikkomuksia tapahtuu virkamiestasolla, joista mutro-osa koskaan tulee julki. Tuosta virkarikkomuksistaan kiinnijääneistä osa pääsee varoituksillaja vain osa kokee minkäänlaista rangaistusta tekemistään rikkeistä. Sitten rangaistukset ovat niin lieviä, ettei niillä ole minkäänlaista vaikutusta muihin rikkeitä tekeviin virkamiehiin.

Kuitenkin samaan aikaan muualla joku tavallinen rakennustyömies tekee pimeänä duunia ja saa veropetoksesta suuremman tuomion kuin virkamies, joka tekee saman luokan rikoksia. Epäoikeudenmukaisuus pitäisi olla kaikille asiaa vertaileville selkeää, mutta silti yhteiskunnallinen dogma tasa-arvosta pysyy ja pysyy. Tämä siksi että läpisosialisoidulla dogmaan ehdollistetulla ihmisellä on vahva luottamus ja usko sisäistettyyn dogmaansa, eikä omat huomiot ja tapaskohtainen rationaalisuus ole tarpeeksi voimakas ravisuttamaan ja rikkomaan uskoa dogmaan. Kansalaiset pitää saada haluamaan pitämään itsensä karsinassaan vaikka se olisi hänen kannaltaa irrationaalista. Tämä saavutetaan niin, että rankaisu dogman kyseenalaistamisesta on niin radikaali ja kallis, etteivät kansalaiset halua lähteä kokeilemaan onneaan.

Näin ollen yhteiskunta koostu valvojista ja valvottavista ja valvontaa toteutetaan väkivallalla ja sen uhalla. Tämä on yhteiskuntamme salainen perusta. Mutta kuka valvo valvojia? Totuus on, että yhteiskunta rekentuu pienen eliitin ympärille, eikä pientä eliittiä valvo kukaan. Pieni eliitti määrää ja asettaa yhteiskunnalle suuntaviivan ja ideologian. Sama pieni eliitti valvoo valtaansa ja integroi tai tuhoaa nousevia poliittisia, sosiaalisia tai taloudellisia ryhmittymiä, jotteivat ne lähde kyseenalaistamaan heidän valta-asemaa. Tämä pieni eliitti on valvojien, eli virkamiesluokan yläpuolella, sillä he mahdollistavat virkamiesten toiminnan.

"Kun sääntöjä ei valvota, niin sääntöjä ei ole."

Yhtälailla valvojat ovat ihmisiä, jotka pelkäävät omasta puolestaan tai ovat korruptoitavissa rahalla ja palveluksilla. Näin ollen valvojat toteuttavat omaa valta-asemaansa mielivaltaisesti pysyäkseen pinnalla, vaikkakin usein saman yhteiskunnallisen dogmatiikan sanelemana kuin valvottavatkin elämäänsä toteuttavat. Valvovaa virkamiesluokkaa tietysti valvoo yhteiskunnallinen eliitti. Aina kuitenkin löytyy ihmisiä valta-asemista valvojien paikalta, jotka eivät sisäistä yhteiskunnalista dogmaa ja näin ollen kunnioita niitä. Näitä virkamiehiä eliitti valvoo, ja riippuen tilanteesta he tuhoavat heidät tai integroivat heidät osaksi järjestelmää.

Yhteiskuntamme päättäjät päättävät poliittiset päämäärät, säännöt ja lait, joita sitten byrokraatit, vastuuhenkilöt ja organisaattorit pyrkivät yhteiskunnassamme toteuttamaan. Päättäjien takana on eriävät eturyhmät ja tämä edellä mainuttu eliitti. Lait ja säädökset ovat eturyhmien ja eliitin edun mukaisia, ja vain ohjeita karjalle joita yhteiskuntarakenteet kaitsee. Yhteiskunta koostuu aina valvojista ja valvottavista ja näin ollen kaikki se mitä valtion byrokraatit tai yksityinen puolen toimijat eivät pysty vapaaehtoisuudella teettämään käytetään voimakeinoja valvottavia kohtaan. Jokainen kansalainen joka laittaa valtiolle vastaan onnistuneesti ja toistuvasti kohtaa jossain vaiheessa poliisin. Poliisi nostaa voimankäytön tasoaan sitä mukaan miten onnistuneesti kansalainen laittaa vastaan. Vaikka moni kansalainen ei sitä halua ajatella, niin voimankäytön korkein taso on tappava, ja monelle tämä on vaikea moraalisista syistä sisäistää. Oli kyseessä iso- tai pikkurikos, niin laittamalla vastaan sinä rikot enemmän lakeja, ja tilanne tältä osalta kärjistyy. Kärjistyminen tarkoittaa, että poliisin voimankäyttö kasvaa. Oli valtio miten demokraattinen, humaani ja liberaali tahansa, niin jokaisen lain ja päätöksen takana turvaamassa on aina valtion väkivaltakoneisto.

Yhteiskunnan yksityistä kuten myös julkista puolta kuitenkin ohjaa pragmaattinen oman edun tavoittelu. Vapaamarkkinassa oman edun tavoittelu näkyy selkeämmin, eikä tätä kyseenalaisteta yhteiskunnallisesti mitenkään järkevällä ja rakentavalla tavalla, sillä kaikki rakentava kritiikki marginalisoidaan ja trivialisoidaan. Tämä kapitalistinen psykologia on osa ihmisyyttä, eikä sitä voida koskaan hävittää. Ihminen haluaa omistaa. Yhteiskunnat ja sen päättäjät vain valjastavat ihmisen psykologisia taipumuksia, kuten seksuaalisuutta, maskuliinisuutta, feminiinisyyttä, vihaa, pelkoa, häpeää, ylpeyttä ja kunniaa. Näistä taipumuksista rakennetaan yhteiskunnan ideaalit ja arvot. Ihmisen psykologiaa ei voida rakenteellisesti sen enempää muuttaa, mutta sitä voidaan valjastaa palvelemaan mitä tahansa valtaapitävät haluavat. Tuomalla esiin stereotypioita posiitivisesti tai negatiivisesti voidaan sosiaalisesti ohjelmoida kansalaisia. Rakentamalla ja mainostamalla ideaaleja saadaan ihmiset haluttuun muottiin.

Kaikissa yhteiskunnan osa-alueissa ihmiset ajavat omaa etuaan, ja tekevät päätöksiä, jotka saattavat olla ristiriidassa yhteiskunnan moraalisten arvojen ja muiden instituutiollisten kanssa. Yhteiskunnan on kuitenkin toimittava yhdesä, sillä muuten me emme elä yhteiskunnassa, ja tässä lepää yhteiskunnan sisäinen paradoxi. Yksilön ja yhteisön intressit eivät välttämättä aina kohtaa, kuitenkin yhteiskunnan intressi on yksilön hyvinvointi. Yhteiskunnassa yksilöt kilpaillaan resursseista ja mahdollisuuksista. Tämä kilpailun juuri se kilpailu, jota kommunismi lupasi taistella vastaan, ja jota liberalismi onnistui valjastamaan. Molemmat kuitenkin näkevät tämän ilmiön idealistisesti, eivätkä halua katsoa mitä se vaikuttaa yhteiskuntaan kokonaisuudessaan.

Ihmiset luovat keskenään hierarkiaa ja taistelevat tuosta hierarkiasta, mutta samalla luovat yhteisön, eli yhteiskunnan, jonka sisällä tuota kilpailua yhteisin säännöin toteutetaan. Hierarkiaa on yhteiskunnassa kaikkialla, eikä sitä tulla koskaan kitkemään, vaikka dogmaattisesti julistetaan aamusta iltaan valtamediassa tasa-arvoa. Tasa-arvo retoriikkaa on käytetty vahvana moraalisena aseena eriäviä yhteiskunnan sisällä toimivia ryhmiä kohtaan. Muutoket ovat luoneet kaikkea muuta kuin tasa-arvoa tai hyvinvointia. Vaikka muutokset ovat tuoneet länsimaat rappioon ja kohti tuhoaan, niin silti yhteiskunnan on pystyttävä ylläpitämään siedettävää elintosoa, jotta kansalaiset eivät ala kysymään ja etsimään totuuksia lupausten ja utopian alta. Valtion ei tarvitse toteuttaa lupauksiaan, vaan varmistaa, että demokraattisesti valtaosa ihmisistä elää tyytyväisyydessä.

Rumaa politiikkaa piilotetaan moraalisesti hyvältä ja kauniita näyttävään lupauksien viittaan, ja kaunista politiikkaa mustamaalataan moraalittomuudeksi ja rumaksi. Toisaalta tehdään kauniita lupauksia, mutta äänestäjiä ja kansalaisia petetään, sillä lopputuloksia ei toteudu. Joskus päätöksistä ei kerrota ja niitä tehdään kaikessa rauhassa suljettujen ovien takana, joka taas hävittää lopunkin uskon demokratiaan ja tasa-arvoon.

Yhteiskunta on aina niin hyvä kuin sen päättäjät ovat. Tämä sama periaate pätee auktoritaarisissa yhteiskunnissa, mutta se on läsnä myös demokratioissa yhteiskunnassa. Demokratia vetää yhteiskunnalliset standarit kohti keskinkertaisuutta. Kansalaiset eivät ole rationaalisia, vaan äänestävät sitä minkä he kokevat moraalisesti oikeaksi ja sitä minkä he kokevat yleiseksi, koska haluavat kuulua joukkoon. He ovat ostettavissa ja hetkellisyyteen uppoontuvia, ja tästä syystä myös päättäjät tulevat olemaan ostettavissa ja hetkellisyyteen uppoontuvia. Kansalaiset valikoivat päättäjät omaksi kuvakseen. He äänestävät sitä keneen he voivat eniten samaistua, ja tästä syystä demokratiassa politiikot ovat valehtelevia pragmaatikkoja.

Politiikkaa ohjaa rahan ja median valta, ja tästä syystä pragmaattisuus ja korruptio, joka estää kauniiden lupausten toteutumisen. Demokratia ja sen ideaali on itsessään valhe. Rahalla saa ja media myy valtaapitävien päätökset. Jos media ei pidä valtaapitävistä, niin valtamedia aloittaa kovan mediakamppanjan valtaapitäviä vastaan. Politiikkojen itsekäs oman edun tavoittelu piilotetaan moraalisen idealismin taakse, jota uskoo kaikki idealistit, ja idealisteja löytyy aina.

Yhteiskunta rappeutuu arvoista ja ideaaleista, ja tästä syystä toimiva yhteiskunta pyrkii aktiivisesti suojelemaan arvojaan ja ideaalejaan. Jos yhteiskunnan johdossa ja valtion muissa elimissä yhteiskuntaarvojen suojelu katoaa, eli niin sanotusti valtaapitävät passivoituvat, niin yhteiskunta kuolee. Päättäjät ovat hyviä päättäjiä vain jos he suojelevat ideaalia. Oli ideaali mikä tahansa (kommunismi, liberalismi, kansallissosialismi, sosiaalidemokratia, monarkia, jne). Päättäjät voivat olla hyviä vain jos he ovat fanaattisia omissa arvoissaan ja taloudellisesti omavaraisia. Näin politiikkoja ei voi ostaa. Siksi politiikkojen fanaattisuus ja varallisuus eivät ole huonoja asioita.

Yhteiskunta joka haluaa rakentaa immuniteettia nykyiselle manipulaatiolle on otettava huomioon miten nykyisellään kansalaisia ja yksilöä manipuloidaan median, rahan ja sosiaalisen aseman kautta. Yhteiskunnan pitäisi pyrkiä rehellisyyteen ja tätä kautta tuomaan esiin ne mekaaniset tavat, jolla kansalaisia hallitaan ja jolla tuota valtaa yritetään piilottaa. Yhteiskunta myös tarvitsee rehellisen suhteen valvottavien ja valvojien välille, jolloin niiden välillä on luottamus. Ilman rehellisyyttä ja sitä kautta luottamusta ei yhteiskunta voi toimia.

Rehellisyys uhka liberalismille

Globaalia liberaalieliittiä edustavat akateemikot, ideologit ja politiikot kertovat meille jatkuvasti miten yhteiskunnassamme ei ole tarpeeksi tasa-arvoa, demokratiaa, yksilönoikeuksia, feminismiä, humaaneja arvoja. He näkevät kaikki yhteiskunnan ongelmat kumpuavan epätasa-arvosta, epädemokraattisuudesta, rasismista, seksismistä tai homofobiasta. Jos kuitenkin heidän vihollisensa sattuu voittamaan vaalit, niin kuin kävi Donald Trumpin kanssa, niin liberaalieliitti ja heidän uusvasemmistolainen zombilaumansa huutaa naama punaisena ja kuola poskella, että kansa äänesti väärin, ja että vaalit olivat epädemokraattiset ja että Trump on rasisti, fasisti, sadisti ja natsi. 

Liberaalieliitin mielestä kansan äänestystulokset eivät koskaan johdu siitä, että liberaalieliitin toiminta olisi johtanut äänestäjien taloudelliseen, sosiaaliseen ja poliittiseen ahdinkoon, jonka seurauksena äänestäjät äänestävät liberaalieliittiä vastaan. Liberaalieliitin mielestä kaikissa muissa on vika, mutta ei heissä, heidän fanaattisessa ideologiassaan, taikka metodeissaan joita he käyttävät oman ideologiansa levittämiseen. 

Jos heidän vihollisensa vaatii humaania, tasa-arvoista tai oikeudenmukaista kohtelua, niin se on epätasa-arvoa ja epäoikeudenmukaista. Liberaalieliitin mukaan heidän vihollisensa ovat aina pahiksia, moraalisesti väärässä tai ainakin tyhmiä. Eihän liberaalisen kuplan ulkopuolella elävät ihmiset ole oikeutettuja tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen kohteluun.

Hyvänä esimerkkinä oli Trumpin presidentinvaalit, jossa liberaalieliitti masinoi mediakoneistonsa hyökkäämään aamusta iltaan joka päivä Trumpia. Trump kuitenkin voitti USA:n presidentinvaalit, joka hermostutti liberaalieliittiä. Muiden presidenttien vaalivoittojen aikana media on yrittänyt yhdistää kansaa ja puhua vaalitappion hyväksymisestä, mutta kun Trump voitti, niin mediapersoonista politiikkoihin alkoi julistamaan miten heidän pitää syöstä Trump vallasta ja tehdä vallankumous. Media pommitti skandaalisia feikkiuutisia Trumpista yhä uudestaan ja uudestaan aamusta iltaan. Milloin Venäjäyhteyksiä ja milloin seksikohua, mutta aina hyökäten Trumpia ja nakertaen hänen julkikuvaa. Liberaalit mediaeliitti ei siis välittänytkään oikeudenmukaisuudesta tai rehellisyydestä. He näin toimiessaan paljastavat oman mediaimperiumin luonteen, joka on valtava propaganda-ase, eikä rehellisen tiedon ja totuuden levittäminen.

Liberaalieliitille ei käy mielessään, että he olisivat tämän tarinan pahiksia. He eivät kykene näkemään, että valkoinen keski- ja työväenluokka on voinut jo pitkään pahoin, ja äänestäisi Trumpia, koska he haluavat muutoksen tuohon pitkään jatkuneeseen valkoisiin ja työväkeen kohdistuneeseen hyökkäykseen, jonka seurauksen koko länsimainen järjestelmä on heikentynyt. Yhä isommaksi kasvava rikkaiden ja köyhien kuilu, työttömyys, maahanmuuton seurauksena johtuva turvattomuus, mielenterveysongelmat, väkivalta, päihteet, yksinäisyys ovat laskeneet valkoisten eurooppalaisten syntyvyyttä ympäri maailmaa. Selkeästi valkoiset eurooppalaiset voivat huonosti, mutta se ei liberaalieliittiä kiinnosta. Päinvastoin! He iloitsevat asiasta. Ja tästä syystä valkoinen työväki alkaa organisoitumaan oman henkilökohtaisen etunsa puolesta korjatakseen näitä liberaalieliitin luomia ongelmia. Liberaalieliitti tietysti hermostuu tästä. He kutsuvat valkoisia työttömiä ja työssä käyviä keskituloisia rasisteiksi, fasisteiksi ja natseiksi, koska heillä ei ole aikomustakaan tehdä kompromissia valkoisten työväen intressien kanssa. Heidän mielestään valkoisella työväenluokalla on otsaa ajaa omaa etuaan ja että heitä pitäisi rankaista oman edun tavoittelusta.

Totuus yhteiskunnallisista ongelmista, liberaalien retoriikasta ja vaihtoehto-oikeiston noususta on aivan toinen mitä liberaalieliitti meille kertoo. Jos heiltä kysyy, niin ainoa ongelma maailmassa ovat pahat ja moraalittomat valkoiset rasistit, jotka eivät ymmärrä kuolla sukupuuttoon, antaa massamaahanmuuton syrjäyttää heidät ja täten jäädä historiaan. 

Me emme tarvitse liberaalien ehdottamaa tasa-arvoa, demokratiaa, yksilönoikeuksia, feminismiä, humanismia, tai muutakaan moraaliarvoa, vaan yhteiskunta tarvitsee luottamusta, rehellisyyttä, yhteenkuuluvuutta, edunvalvontaa ja oikeudenmukaisuutta. Rehellisyyden ja luottamuksen pitää olla tärkein moraalinen arvo yhteiskunnassa, koska se luo vahvan pohjan ongelmista puhumiselle ja täten ongelmien ratkaisulle. Valitettavasti näin ei ole, ja kaikki julkinen keskustelu on vain liberaalia propagandaa. Yhteiskunta tarvitsee luottamusta kansalaisten keskuuteen. Yhteiskunta tarvitsee luottamusta luokkien välille. Yhteiskunta tarvitsee luottamusta politiikkojen ja äänestäjien välille. Yhteiskuna tarvitsee luottamusta yleisesti järjestelmän instituutioiden ja byrokratian toiminnan välille. Yhteiskunta vaatii luottamusta kulttuuriseen arvomaailmaan ja sitä levittäviin tahoihin. Demokratiassa tärkeimpiä luottamussuhteita on median ja äänestäjien välinen suhde, joka on jo pitkään ollut tulehtunut liberaalipropagandan takia. Näin ollen luottamus näiden kaikkien eri tahojen välillä on karissut ja se johtuu siitä, että poliittista retoriikkaa ja moraalimaailmaa käytetään työkaluna ihmisten moraaliseen kiristykseen ja häpäisemiseen, josta syntyy poliittinen korrektiivisuus, jolla pyritään ajamaan muita intressejä kuin itse kansalaisten omia. Tietysti tästä ei voida olla rehellisiä, koska silloin kansalaiset tietysti heräisivät asiaan, vaan liberaalia propagandaa pitää jatkaa, jotta liberaalieliitti pysyy vallassa.

Yhteiskunta ei loppupelissä toimi ilman luottamusta, vaan alkaa rappeutumaan. Tietysti kansalaiset sopeutuvat, mutta sopeutuminen ilmenee mielenterveysongelmina, päihteiden käyttämisenä, itsemurhina, väkivaltana ja tietysti aivottoman viihde-elämän kasvuna. 

Ainoa tapa miten luottamusta yhteiskunnassa saavutetaan on uuden arvomaailman luominen ja vanhan liberaalisen arvomaailman syrjäyttäminen. Tuo terveempi arvomaailma koostuisi rehellisyyden ja totuuden tavoittelusta. Se loisi uutta dynamiikkaa  kansalaisten kesken. Kaikki sosiaalinen yhteistyö aina yrityksistä, yhdistyksistä, kommuuneista aina yksilöiden välisiin kauppasopimus, ystävyys ja parisuhteisiin vaatii eheytyisi luottamuksen ja rehellisyyden elvyttämisen kautta. Tietysti sisältään epärehellisimmät ihmiset ja instituutiot eivät kestäisi tätä muutosta, mutta se onkin omasta mielestäni hyvä asia. 

Yhteisön keskeinen yhteistyö ja sosiaalisuus eivät vaadi sen kummempia ideologioita, kuten tasa-arvoa, feminismiä tai humanismia. Luottamusta ei voi ole ilman rehellisyyttä, ja yhteisö joka rakentuu rehellisyyden ympärille on kestävä. Näin ollen terveen yhteiskunnan pitäisi hylätä monimutkaiset modernit ja todellisuudesta irtaantuneet ideologiat ja siirtyä tavoittelemaan rehellisyyttä/totuutta korkeimpana johtavana arvonaan, jotta yhteiskunnan sisällä vallitsee keskeinen luottamus. 

Otetaan vaikka käytännön esimerkki. Kaikki poliittiset puolueet Suomessa sanoo ajavansa tasa-arvoa. Suomessa ei ole yhtään puoluetta, joka ei sano ajavansa tasa-arvoa. Jopa Perussuomalaiset, jotka jatkuvasti maalataan "fasistiseksi" ja "rasistiseksi" puolueeksi ajaa puolueohjelmassaan tasa-arvoa. Mutta jos kysyt keneltä tahansa äänestäjältä, politiikolta tai yhteiskuntakriitikolta tasa-arvosta ja siitä onko Suomessa tasa-arvoa, niin harva vastaa "kyllä, suomessa on tasa-arvoa". Miksi? Koska tasa-arvo itsessään on abstrakti ja usein subjektiivinen käsite, jota kukaan ei pyri määrittelemään rehellisesti ja objektiivisesti. Koska kaikki ovat erimieltä siitä mikä on tasa-arvoa, niin koskaan sitä ei tulla saavuttamaan kaikkien mielestä. Silti tasa-arvosta puhutaan aivan kuin kaikki olisivat samassa yhteisymmärryksessä, vaikka todellisuudessa eivät ole. Se että ihmiset pystyisivät olemaan yhteisymmärryksessä edes tässä suhteessa jo vaatii lähtökohtaista rehellisyyttä ensiksi termin rakenteesta ja siitä miten sitä yhteiskunnassa käytetään. 

Usein kuulee puhuttavan, että demokratia, tasa-arvo, vähemmistöjen oikeudet, yksilöoikeudet, humanismi ja vapaus ovat "eurooppalaisia arvoja". Moni vasemmisto- ja oikeistoliberaali yrittää puolustaa noita arvoja ja induvidualismia "eurooppalaisuudella". Tämä ei tietysti pidä paikkaansa. On totta, että valistuksenajan arvomaailma kehittyi 1700-luvun Euroopassa, mutta se ei tee tasa-arvoa, vapautta, taikka "ihmisyyttä" mitenkään enemmän eurooppalaisiksi kuin etnonationalismi, rehellisyys ja luottamus. Eurooppassa ei ole koskaan ollut mitään yhtenäistä arvomaailmaa, mutta etnokeskeisyys, rehellisyys ja luottamus ovat todistettavasti helleenisestä kreikasta saakka olleet eurooppalaisia arvomaailmaa. Totuus on, että tasa-arvo ja ihmisyys ovat enemmän judeokristillisiä ja budhalaisia arvoja, eli lähtöisin intiasta ja lähi-idästä. On siis historiallisesti väärin väittää tasa-arvoa ja muuta valistuksenajan arvomaailmaa eurooppalaiseksi arvomaailmaksi, kun se ei niin ole. 

Jos kuitenkin pitäisi löytää historiallinen eurooppalainen arvo, joka jossain mielessä ylittäisi eri eurooppalaisia kansoja ja aikakausia, niin se olisi rehellisyys. Rehellisyyden tavoittelu onkin ollut koko läntisen kehityksen edesauttaja jo antiikin Kreikan ajoilta saakka kuin myös viikingeillä. Viikinkien yhdeksän jalon arvon toinen arvo heti urheuden jälkeen oli rehellisyys. Rehellisyys oli siis myös viikingeille tärkeä arvo, ja vaikka viikingien pakanallinen arvomaailma sekoittui kristinuskoon, niin se jatkoi arvokulttuurisesti elämistään koko pohjoisessa Euroopassa. 

Vaikka viikingit ihannoivat rehellisyyttä, niin rehellisyyden ja totuuden tavoittelu on ollut tärkeä asema helleenisessä filosofiassa. Muinainen Kreikka kukoisti filosofian, tieteen, matematiikan, juridiikan sodankäynnin kautta, koska heidän kulttuurinsa perustui rehellisyyteen ja totuuden etsimiseen.  Filosofit kuten Socratesin ja Aristotelen ajatuksissaa rehellisyys ja totuuden ymmärtäminen oli keskeisessä osassa. Tuolta  helleenisestä Kreikasta ja heidän arvomaailmastaan meille on kehittynyt juridiikka, jotta me tiedämme osapuolien välisissä konfliktikysymyksissä mitä oikeasti on tapahtunut, eli mikä on totuus. Samoin myös luonnon tarkastelusta on kehittynyt tiede, jotta me ymmärtäisimme mahdollisimman todenmukaisesti miten maailma toimii. Matematiikka oli puhdasta logiikkaa  ja täten totuuden tavoittelua.

Syy miksi antiikin kreikkalaiset, jotka koostuivat eriävistä heimoista ja kaupunkivaltioista pystyivät yhdistymään ja näin ollen voittamaan suuren ja mahtavan persialaisarmeijan johtui luottamuksesta ja luottamus johtui rehellisyydestä. Se että sotatilanteessa voidaan toimia voitokkaasti vaatii luottamusta ja luottamus vaatii rehellisyyttä. Sodassa tiedustelu on tärkeä osa, joka vaatii myös realistisia metodeja todellisuuden ja sitä kautta mahdollisuuksien ennakointiin. Kaikki tämä vaatii realistista näkemystä, joka taas vaatii tieteellisen ja analyyttisen, ja ennen kaikkea rehellisen metodin arvioida vihollista. Ainoa asia, jossa sota vaati epärehellisyyttä on vastustajan harhauttaminen. Muussa tapauksessa kaikki yhteinen toiminta vaatii rehellisyyttä, jotta voidaan toimia luotettavasti. Kaikki läntisen kehityksen takana olevat teknologiset ja yhteiskunnalliset saavutukset johtuvat rehellisyydestä ja jonkin tason luottamuksesta.

Näin ollen jos määrittelemme yheiskuntaa ja sitä mikä pitäisi olla yhteinen moraalinen arvo yhteiskunnan keskellä, niin sen pitäisi olla rehellisyys ja luottamus. Tasa-arvo ja vapaus molemmat ovat epärehellisiä moraaliarvoja, jotka perustuvat siihen olettamukseen, että kaikki osapuolet jotka vaativat tasa-arvoa ja vapautta ovat rehellisiä ja vilpittömiä, eivätkä hyväksikäytä systeemiä. Näin ollen molemmat tasa-arvo ja vapaus ovat arvoja, jotka perustuvat kaikkien osapuolten keskenäiseen luottoon ja rehellisyyteen. 

Molemmat arvot tasa-arvo ja vapaus ovat abstraktioita, joita ei realistisesti niiden mielivaltaisen subjektiivisuuden takia voida edes tavoittaa. Jokaisella on oma määritys siitä mikä on tasa-arvoista ja mikä vapautta. Rehellisyys ja objektiivinen totuus taas ovat yhteisöllinen vaatimus, joka pitää täyttyä, jotta yhteiskunta voi hyvin ja kansalaiset voivat luottaa toinen toisiinsa ja päättäjiin. Rehellisyys ja luottamus ovat paljon realistisempia päämääriä kuin tasa-arvo ja vapaus, joita voidaan tavoittaa tieteellisellä metodilla ja perspektiivien vilpittmällä analysoinnilla ja vertailulla. Samaa ei voi sanoa tasa-arvosta ja vapaudesta.

Voimme osoittaa tämän tarkastelemalla tasa-arvo ontologisesti. Esimerkiksi tasa-arvo tarkoittaa tasaista ihmisarvoa. Arvo tässä tapauksessa viittaa tehtyyn arvioon, jolloin arvio kaikkista ihmisistä on todettu tasaiseksi. Näin ollen meille herää kysymys siitä miten ja mikä määrittää ihmisarvon ja miksi ihmisten keskellä vallitsisi yhtäläinen arvokkuus? Totuus on, että maailmassa on 7 miljardia ihmistä ja tuohon 7 miljardiin ihmiseen mahtoo monta raiskaria, murhaajaa, valehtelijaa, huijaria, ryöstäjää ja muuta vastenmielistä ihmistä, jotka eivät mielestäni ole samanarvoisia kuin monet tuntemani moraalisesti hyvät ihmiset, jotka eivät raiskaa, murhaa, valehtele, huijaa tai ryöstä ihmisiä. Näin ollen arvioija pitää jollain tapaa määritettää miten arvo määriytyy ja mistä. Onko käytöksemme päättämään ihmisarvomme? Miten se mitenkään voisi sitten olla yhtäarvokasta? Jos pelkkä anarkia ei riitä määrittämään yhteistä arvoa ihmisille, niin meille jää kysymys.  Miten me päätämme siitä mikä on semmoinen auktoriteetti, joka päättää ihmisten arvokkuudesta? Onko se jumala, kuningas, tuomari vaiko paperinpala?  Ja eikö tuommoinen auktoritaarinen arvomääritys jo itsessään ole paradoksisesti epätasa-arvoista? Onhan se aika huvittavaa, että monarkia taikka jumala julistaa ihmiset tasa-arvoisiksi. Varmaan moni ateistiksi itseään kutsuva humanisti ja egalitaristi kokisi tämän kysymyksen vaikeana.

Tasa-arvon paradoksaalinen luonne ei lopu siihen. Koska tasa-arvon lähtökohtaiset määritykset ovat täysin tulkinnanvaraisia on meillä ongelma. Joskus arvona nähdään yksilöiden hierarkittomuus ja toisaalta yhteinen ihmisarvo, joka subjektiivisesti tai valtion auktoriteetilla ihmisarvo arvioidaan tasaiseksi. Tasa-arvon kannattajat eivät koskaan halua olla rehellisiä tässä suhteessa, kun he pyrkivät määrittelemättä tasa-arvoa. He pitävät tasa-arvoa hyvin epämääräisenä moraalisena meeminä, jota he mantramaisesti jankkaavat uudestaan ja uudestaan. He vetoavat siihen jatkuvasti, mutta jättävät sen määrittämisen muiden mielikuvitukselle. He perustelevat kaiken tasa-arvolla, mutta eivät oikeasti koskaan toteuta itse "tasa-arvoa", ja miksi he toteuttaisivatkaan, kun he eivät pysty objektiivisesti edes määrittelemään mitä tasa-arvo on. Suurinta pärinää ja kiukunpunaisia katseita saa aikaiseksi, kun egalitarismista paasaavilta vaatii tasa-arvoista käyttäytymistä ja kohtelua. Sillä ne jotka kaikkein eniten paasaa tasa-arvosta ovat niitä suurimpia sortajia ja muiden hyväksikäyttäjiä.

Painostamalla tasa-arvon määritystä looginen väittely on helppoa voittaa. Tasa-arvon objektiivinen määrittäminen tarkoittaisi sitä, että tasa-arvo määritellään niin, että kyseinen asia voidaan tieteellisesti, eli fyysisesti mitata ja laskea. Tämä tarkoittaisi sitä, että tasa-arvo olisi joku fyysinen olotila ja saavutus, jota kohti me voisimme edes jossain määrin pyrkiä saavuttamaan. Ihmisten saavutuksia ja fyysistä kokoa ja kykyjä voidaan mitata, mutta tämä ei tietenkään korreloi tasa-arvoa ihannoivien liberaaliaktivistien arvomaailman ja ihanteiden kanssa, sillä he idealistisesti näkevät ihmiset tabula rasa "sieluina", joille he julistavat saman/tasaisen ihmisarvon. 

Tasa-arvon määrittäminen fyysisesti, eli objektiivisesti voidaan vaan toteuttaa määrittelemällä jokin standardi, jolla ihmisten fyysistä kykyä arvioidaan. Otetaan vaikkapa juoksukilpailu, jossa kaksi juoksiaa pystyy juoksemaan saman ajan. Noiden kahden juoksijan tulosten kesken voimme todeta heidän olevan juoksussaan tasaisia. Tietysti ihmisen fyysiset kyvyt kehittyy ja rappeutuu, ja ihmiset elävät ja vanhenevat ja näin ollen muuttuvat, eikä välttämättä saman tuloksen saaminen molemmilta ole mitenkään mahdollista. Ja miksi sen pitäisi olla? Pitäisikö kaikkien ihmisten olla fyysisesti tai henkisesti samanlaisia? Mielestäni ei. Koen ihmisten muottiin laittamisen jo lähtökohtaisesti vastenmielisenä, mutta äärimmäisyyksiin viety tasa-arvoajattelu ja sen nimissä ihmisten tasapäistäminen on mielestäni moraalitonta ja kaikenlisäksi järjetöntä. Itse uskon henkilökohtaiseen ja yhteiskunnalliseen kehitykseen ja hierarkian tavoitteluun, jossa ihminen pyrkii kehittymään ja nousemaan omissa intohimon kohteissaan parhaalle mahdolliselle tasolle.

Tässä myös näkyy vanhan vasemmisto ja uuden vasemmiston ajatteluerot. Ennen vasemmisto oli hyvin materialistinen ja analyyttinen ryhmä, jonka tavoitteet olivat jokseenkin realistiset ja tavoiteltavissa. Vanha vasemmisto näki ihmisarvon suoraan suhteutettuna varallisuuteen ja tuloihin, ja näin pyrki tuloerojen pienentämisen kautta laskemaan eriarvoisuutta. Koska he näkivät tuloerojen luovan luokkajakoa ja näin ollen yhteiskunnallista eriarvoisuutta oli siis loogista tasata tuloja, luoda työpaikkoja ja turvata kohtuulliset toimeentulot kaikille yhteiskunnassa eläville. He näin määrittelivät ihmisarvoa rahassa, vaikka se monen mielestä saattaa kuulostaa moraalittomalta tai vähintäänkin kylmältä, mutta totuus on, että se tuotti hyvinvointia ja oli varmaan lähtökohtaisesti tähän astisista tasa-arvon määritteistä paras.

Näin ollen vasemmistolla oli hyvin objektiivinen tapa määritellä ihmisen arvoa ja se johtikin pohjoismaiden ja koko maailman vaurastumiseen toisen maailmansodan jälkeen. Vaikka se monen mielestä ihmisarvon mittaaminen rahalla yhteiskunnassa saattaa kuulostaa hyvin moraalittomalta asialta, niin sen lopputulos oli käytännössä lähin mitä vasemmisto pyrki. 

Uusvasemmisto taas pyrkii ihmisten abstraktiin tasapäistämiseen. He moralisoivat pahoiksi kaikki menestyjät ja ihannoivat juopottelua ja muuta rappioelämää, koska he näkevät sen kapinana byrokratiaa ja pahaa kapitalististsa yhteiskuntaa vastaan. Heille tasa-arvo kysymys oli liberaalisesti yksilön sielun ja vapauden kysymys. Tästä lähtökohdasta tulee kaikki vinkuvat anarkistit ja moraalilarppia toteuttavat yliopistonuoret, jotka analysoivat kulttuuria ja kulttuurissa esiintyviä arvoja ja hierarkioita moraalisesti pahoina asioina ja näkivät kaikkialla sortoa ja epätasa-arvoa, vaikka hyvinvointi ja onnellisuusindeksit kasvoivat, samanaikaisesti kun teknologia toi helpotuksia arkielämään, jonka seurauksena keskiluokka kasvoi ja tavallinen duunari voivat paremmin kuin koskaan. Se että uusvasemmisto lähti analysoimaan ja kritisoimaan yhteiskuntaa järjettömistä lähtökohdista ei tietenkään tarkoita, etteikö yhteiskunnassa ja sen kulttuurisessa elämässä ollut mitään analysoitavaa taikka kritisoitavaa. Ongelmana oli, että vasemmistolle itselleen on kehittynyt hyvin idealistinen ja täysin abstrakti näkemys siitä miten asiat on ja miten niiden tulisi olla, jota he eivät itse halua kyseenalaistaa lähtökohtaisia olettamuksiaan.

Tässä mielessä itsekkin olen vanha vasemmisto kannalla. Heidän ajamat tuloeron kavennus on asia, jota voidaan mitata ja laskea, ja näen tuloerojen kavennuksen ja työpaikkojen luomisen yhteiskunnallisesti hyvänä asiana, vaikka monessa asiassa olenkin heitä vastaan. Uusvasemmisto ei silti halunnut nähdä tätä hyvinvoinnin kasvua hyvänä asiana, vaan kokevat sen rikkovan heidän vallankumouksellista taisteluaan ja olevan ristiriidassa heidän tasa-arvo-käsitteensä kanssa. 

Kun tuloerot sitten vihdoin saatiin pieniksi, niin johtaville vasemmisto intellektuelleille kävi sisäinen ongelma. Heitä ei enää yksinkertaisesti tarvittu. He silti halusivat pysyä relevantteina ja vallankumouksellisena ja näin ollen he siirtyivät tasa-arvon materiaalisesta määritteestä määrittelemään tasa-arvoa abstraktiksi sosiaaliseksi hierarkiaksi, jota he tietysti eivät pyri fyysisesti mitenkään määrittelemään. Näin he voivat jatkaa tasa-arvon tavoittelua mitä ihmeellisimmissa asioissa kuten seksuaalisuudessa, etnisyyksissä, epämuodostumista, sairauksista ja vaikkapa vasenkätisyydessä. Tästä lähtökohtaisesta epärehellisyydestä johtuu, ettei tasa-arvoa nykyisellään koskaan tavoiteta. Se on kuin tuulimyllyjä vastaan taistelisi.

No entäs vapaus? Eikö vapaus ja eteenkin yksilönvapaus ole moraalisesti tärkeä arvo yhteiskunnassa. No ei todellakaan ole. Tämä kuulostaa hyvin radikaalilta, mutta yhteiskunnassa yksilö ei ole koskaan tärkeä. Yhteiskunnassa kaikki yksilöt on paikattavissa, eikä maailma lopeta pyörimistään, jos yksi henkilö kuolee tai jää sairaslomalle. Yhteiskunnassa tärkein on kokonaisuuden hyvinvointi ja tuo hyvinvointi saavutetaan parhaiten rehellisyydellä ja luottamuksella. 

Vapaus nihilistisyydessään on yhtä järjetön kuin tasa-arvo, sillä se viittaa siihen, että jokin asia/objekti/henkilö voi olla vuorovaikuttamattomassa tilassa ja näin ollen vapaa. Jos uusvasemmisto päättäisi julistaa vapauden määrittämisen määrittämällä ensiksi kuka vapautta sortaa, niin voittamalla ja vapauttamalla ihmiset sortajasta voisi kamppailu vapauden puolesta joskus loppua. Uusvasemmisto ei kuitenkaan halua koskaan lopettaa vallankumoustaan, ja sen takia ei halua määrittää mikä heitä sortaa. Näin ollen he väittävät, että vapaus on korkea arvo ja arvo jo itsessään. Näin heidän ei tarvitse määritellä koskaan mikä heitä sortaa ja keksiä sortaja sitä mukaa kun löytyy jotain uutta. Tietysti tuommoinen leijaileva vuorovaikuttamaton tila, jossa ihminen ei ole missään vuorovaikutuksessa on täysin mielikuvaharjoitusabstraktio ja täysin mahdoton. Niin kauan kuin asiat ovat vuorovaikutuksessa, niin niitä rajoittaa vuorovaikutus. Ja jos vuorovaikutus rajoittaa, niin ei ole mitään vapautta. Yhteiskunta kuin koko materiaalinen maailma koostuu vuorovaikutuksesta ja se miten tuo vuorovaikutus tapahtuu määrää miten ihminen tai yhteiskunta voi ja minkälainen hierarkia ihmisten kesken yhteiskunnassa on. 

Tuosta vuorovaikutuksesta ja hierarkiasta tietysti syntyy oikeistolainen arvomaailma ja ajatus vastuusta. Nihilistinen vapaus itseisarvona sotii vastuuta vastaan, sillä vuorovaikutukseton täydellinen vapaus on myös vastuutonta. Liberaalit yleisesti pyrkivät näkemään yhteiskunnan pahana ja yksilöä rajoittavana asiana, ja näin ollen yhteiskunnallinen vastuu nähdään myös yksilöä rajoittavana asiana. Yhteiskunnan kannalta vastuu on tärkeämpää kuin vapaus ja siksi nihilistinen liberalismi sotii yhteiskuntaa ja sen hyvinvointia vastaan.

Olemme nyt loogisesti päässyt siihen johtopäätökseen, että tasa-arvo ja vapaus ovat molemmat yhteiskunnan kanssa sisäisesti ristiriidassa ja ovat abstrakteja moraalisia arvoja, jotka sotivat yhteiskuntaa vastaan, mutta ovat myös sisäisesti ristiriitaisia abstraktioita. Ja koska ne sotivat itsessään yhteiskuntaa vastaan, niin ne ihmiset jotka noita konsepteja käyttää niiden absoluuttisessa nihilistisessä määrityksessä ovat irrationaalisia. Ja koska he ajavat noita liberaaleja arvoja ja moralisoivat niiden pohjalta ovat he myös lähtökohtaisesti epärehellisiä omasta arvomaailmastaan. Näin ollen nykyisellään rehellisyys/luottamus/vastuu sotii vapauden ja tasa-arvon kanssa, ja onkin myrkkyä liberaalille. Liberaalit paheksuvat vastuuta, rehellisyyttä ja luottamusta. Ei siis ole ihme, että nämä egalitaristit ja liberalistit ovat kaikkein epärehellisimpiä ihmisiä nyky-yhteiskunnassa, jotka peruselevat mitä tahansa tasa-arvolla ja vapaudella, mutta käyttäytyvät itse epätasa-arvoisesti muiden vapauksia rajoittaen. He valehtelevat ja vääristelevät asioita, jonka he perustelevat noilla kahdella moraalisella meemillä. He toisinaan hylkäävät noi moraaliset meemit kun se heille itse sopii, mutta kaksinaismoraalisesti vaativat muilta henkistä alistumista noiden moraalisten meemien edessä.

Otetaan taas käytännön esimerkki. Uusvasemmisto määrittelee itsensä sosialisteiksi ja puhuvat työväen hyvinvoinnista. Samaan aikaan he ovat unohtaneet suomalaisen työväen. Suomessa on puolimiljoonaa työtöntä ja vähätuloisia duunareita on myös isomäärä. Vuokrafirmat ovat polkeneet palkat alas, mutta elinkustannukset Suomessa ovat korkeat. Jos tuo ei jo kuulosta pahalta, niin otetaan vielä siihen päälle semmoinen fakta, että Suomessa on yli kaksimiljoonaa velkaantunutta. Eli käytännössä töitä tarvitaan. 

No mitä tekee uusvasemmisto? He kannustavat maahanmuuttoa Suomeen ja ovat innoissaan moralisoimassa miten hyvä asia on, että uudet maahanmuuttajat saavat töitä. Riku Rantalat ja Tuomas Milanoff ovat uusvasemmiston keulahahmoja ja he päättivät aloittaa "palkkaa pakolainen"-kampanjan. Uusvasemmisto kokee tämän pakolaisten palkkaamisen moraalisesti tärkeänä asiana. Rikun ja Tuomaksen sivuilla vielä keväällä näkyi työnantajien määrä, joka ylitti 200 työnantajan määrän. Tuo informaatio on sen jälkeen otettu pois heidän sivuiltaan, tai ainakaan en sitä sieltä nyt löytänyt. Ehkä se on otettu pois sieltä, koska se antaa huonoa kuvaa samaan aikaan kun Suomessa on puolimiljoonaa työtöntä. Uusvasemmistoa ei vittuakaan kiinnostanut suomalaisten työttömien työllistäminen, mutta nyt kun pakolaisvirta alkoi viimevuonna Suomeen, niin koko vasemmiston koneisto on mobilisoitu pakolaisten auttamiseen ja työllistämiseen.

Tietysti jos joku suomalainen työtön tai vähätuloinen duunari asiaa kyseenalaistaa, niin uusvasemmisto on kovaan ääneen haukkumassa rasistiksi ja natsiksi. He tukevat suomalaisen työväen kilpailuttamista ulkomaisella työvoimalla ja käytännössä tekevät hallaa työväelle. He ovat tässä suhteessa epärehellisiä. He esiintyvät sosialisteina, eli työväen etujen ajajina, mutta eivät vittuakaan välitä suomalaisista työttömistä ja vähätuloisista. He hyökkäävät kaikkien kimppuun moralisoidan ja pilkaten ihmisiä, jotka kokevat tulleensa petetyksi ja hylätyksi. Aivan kuin suomalaisilla työttömillä ei ole moraalista oikeutta pyrkiä ajamaan omaa etuaan. 

Ja siitä pääsemmekin aiheeseen rehellisyys. Rehellisyyden puute on yhteiskunnallinen tila, joka johtuu kilpailusta. Ihmiset ovat valmiita valehtelemaan, jotta he saavuttavat sosiaalista yliotetta. Siksi keskustelut, joissa ei pyritä rehellisyyteen ja vilpittömään yhteisymmärrykseen muuttaa keskustelut välittömästi väittelyiksi/kilpailuksi. Väittelyissä/kilpailuissa toinen tai molemmat osapuolet pyrkivät puheenvuoroillaan voittamaan, eikä perspektiivien tutkimiseen ja vilpittömään yhteisymmärtämiseen. Yhteiskunnallista keskustelua hallitsee uusvasemmisto tai liberaalivasemmisto, joka sanelee norsunluutornistaan sen mikä on moraalisesti hyväksyttävää ja mikä ei. Yleisesti yhteiskunnassamme politiikka nähdään kilpailuna ja kilpailu, joka taas johtaa yhteiskuntamme rakenteellisesti epärehellisyyteen ja asenteellisuuteen. Kun kansan keskuudessa esiintyy eriäviä intressejä, jotka sotivat valta-asetelmaa vastaan, niin heti alkaa epärehellinen retoriikka. On aivan turha haukkua työttömiä ja vähätuloisia rasismista ja fasismista, ja siitä, että he ovat kaikkien ongelmien takana, kun he ovat se yhteiskunnallinen luokka, jolla sitä valtaa ja pääomaa ei ole.

Jos yhteiskunnan moraalisena pohjana olisi rehellisyys, niin tuommoiseen epärehellisyyteen puututtaisiin. Uskoisin että poliittinen keskustelu rehellisyyttä ja totuutta moraalisoivassa yhteiskunnassa olisi korkeampaa ja yhteiskunnallisten ongelmien ja epäkohtien korjaaminen olisi helpompaa. Siksi uskallan väittää, että rehellisyys, luottamus ja vastuu ovat yhteiskunnalle kuin myös yksilön kannalta parempia moraalisia arvoja kuin tasa-arvo ja vapaus.