Propaganda ja stereotypia mediassa ja yhteiskunnallisena työkaluna

Kautta kirjoitetun historian ihmiset ovat rakentaneet yhteiskunnallisia arvoja sosiaalisen ihannoinnin ja häpeällisen paheksunnan ympärille. Uskonnollisia moraalisia koodeja ja moraalifilosofisia huomioita on käytetty häpeän ja kunnioituksen poliittiseen valjastamiseen. Modernismi kokonaisuudessaan ja sen sisältämä liberaali arvomaailman levittäminen ja puolustaminen perustuu pitkälti häpeän valjastamiseen ja sosiaaliseen paheksuntaan.

Häpeällisyyttä pyritään hallitsemaan kulttuurirakentamisen ohessa. Monet televisio- ja elokuvaohjelmat, teatterit, mainokset ja kirjallisuus keskittyy luomaan mielikuvia sosiaalisesti hyväksytyistä asioista ja paheksuttavista häpeällisistä asioista. Luomalla stereotypioita ja yhdistämällä negatiivisia ominaisuuksia noihin stereotypioihin ja toistamalla tuota stereotypiaa toistuvasti läpi kulttuuristen kanavien kautta kuluttajien tietoisuuteen pystytään luomaan ja muokkaamaan ihmisten asenteita ja ajatuksia. Vahva memeettinen kulttuuripohja on vahvin mielipidevaikuttamisen muoto. Varttuessamme lapsesta aikuiseksi omaksumme tuosta kulttuuripohjasta sosiaalisesti hyväksyttävät ja paheksuttavat asiat, ajatukset, arvot ja  käyttäytymisen ilman että tiedostaisimme asiaa.

Jatkuvasti näemme haukkumista ja paheksuntaa kulttuurikanavista: "rasisti", "juntti", "sovinistisika", "homofoobi", "foliohattu", "tyhmä", jne. Noita yhdistellään viihdemediassa jatkuvalla syötöllä samoihin negatiivisiin stereotyyppeihin. Nuo stereotypiat käyvät läpi aina samaa kaavaa, jossa hieman hitaalla käyvä lihava ja kaljuuntuva kuola poskella uniformuihin sonnustautut, sekä raamattu kädessä heiluva valkoisten ylivertaisuudesta paasaava huumorintajuton, rahallisesti köyhä, tunnemaailmaltaan sekava ja jatkuvasti vihainen ja väkivaltainen mies, joka selkeästi ulkoisella olemuksellaan viestittää seksuaalista turhautumista ja kateutta.  Tämä stereotyyppinen kuva valkoisesta rasistista tietysti yrittää estää siististi pukeutuneen ja hyvä käytöksisen lihaksikkaan, rikkaan ja muutenkin menestyksekkään etniseen vähemmistöön kuuluvan miehen elämää. Hänellä saattaa olla jokin häntä vielä vihaisempi tai epävarmempi, mutta yhtä tunnemaailmaltaan sekaisin näyttäytyvä ystävä, jonka kanssa he käyttäytyvät väkivaltaisesti tai ainakin uhkaavasti vähemmistöryhmiä kohtaan. Tämä stereotypia esiintyy niin monessa elokuvassa ja TV-sarjassa, kuten Believerissä, American History X:sä, Green Roomissa, Romper Stomperissa, Leijona Mieli-elokuvassa.

Samaan aikaan kun modernistinen liberaalikulttuuri on pyrkinyt häpäisemään patriarkaattista valkoista heteromiestä esittävällä "rasisti"-stereotypialla ovat he pyrkineet normalisoimaan historiallisesti valkoisten keskuudessa häpeälliseksi koettuja sosiaalisia arvoja ja tekoja, kuten homoseksuaalisuutta, miesten naisellisuutta, naisten vapaata seksuaalisuutta, jne, ja muutenkin yleisesti luomaan positiivisempaa kuvaa ns. "vähemmistöryhmistä". Nuo listaamaani valkoisten keskuudessa negatiivisina koetut ominaisuudet ovat viihdemediossa jatkuvasti maalattu positiiviseen valoon. Esimerkiksi stereotyyppinen homopariskunta asuu rikkaalla asuinalueella ja ovat muutenkin tulotasoltaan korkealla. He käyttäytyvät hillitysti, huumorintajuisesti, osallistuvat hyväntekeväisyyteen, ovat onnellisia ja hyvätapaisia naapureitaan kohtaan, mutta ennen kaikkea he ovat moraalisesti uhreja ja taistelevat epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Yhteiskunta on epäoikeudenmukainen ja näin ollen yhteiskunta on heitä vastaan. Heitä syrjitään rakkautensa takia, mutta heidän rakkaus toisiaan kohtaan voittaa kaikki vastoinkäymiset.

Sanoma tuossa viihdemedian luomassa stereotypiassa on, että homot ovat aina kiusattuja, sekä vääristä ja takapajuisista syistä halveksittuja yhteiskunnallisia uhreja ja täten oikeutettuja poliittiseen ja sosiaaliseen itsepuolustukseen, joka tarkoittaa avointa kiusaamista kiusaajiaan vastaan. Tämän moraalisesti latautuneen sanoman takana on ajatus siitä, että katsojat moraalisesti samaistuisivat ja täten poliittisesti aktivoituisivat vähemmistöjen etujen puolesta ja liittyisivät kiusaamaan moraalisesti pahoiksi kokemiaan stereotypioita vastaan.

Tietysti tätä moraali-identiteetin iskostamista ei suoraan ja rehellisesti tuoda esiin viihdemediossa. Moraali-identiteettiä tuodaan esiin elokuvien ja TV-sarjone kautta. Pelkästään termi "viihdemedia" viittaa kokemuksen positiivisuuteen, hauskuuteen ja viihdyttämiseen. Propagandasta on tehty viihdyttävää, lumoavaa, salakavalaa. Tämän seurauksena ei-poliittinen ihminen ajattelee saavansa hauskaa ajankulua ja viihdytystä muutenkin raskaan työpäivän päätteeksi, mutta saakin tuutin täydeltä meta-poliittista propagandaa, josta hän monesti ei ole tietoinen. Propaganda yleensä esiintyy sivujuonena jonkun muun vähemmän poliittisen tarinan siivellä. Näin sivujuonen ja sivuosaa esittävien hahmojen kautta pyritään katsojaan vaikuttamaan epäsuorasti. Tarkoituksena on aktivoida yhteiskunnassa jo ne moraalimaailman omaksuneet katsojat eräänlaiseen "kulttuuriseen kulttiin", tai "kulttuuriseen eliittiin", jotka sitten mainostavat ja levittävät propagandaa kulttuurisena tuotteena työpaikalla, koulussa, kavereiden keskuudessa.

Nämä kulttuuriseen eliittiin kuuluvat ihmiset ovat aina trendien kärjessä kertoen muille mitä musiikkia he kuuntelee ja mitä uutta jännää Netflixistä tulee. Samalla he voivat esittää populaarikulttuurista tietämystään ja täten paremmuuttaan muille, sillä he kuuntelevat uusinta radiohittiä tai he ovat katsoneet uusinta viihdemedian propagandatelokuvaa. Samalla he esiintyvät populaarikulttuurisina snobeina nauraen ja katsoen nenänvartta pitkin muita, kun he eivät ole mukana uudessa ja viihdyttävässä kulttuurikulutustrendissä. Huvittavinta on että yleensä nuo "kulttuurisnobit" ovat niitä kaikkein lambi-tason Veetejä, jotka eivät kykene tiedostamaan asiaa. Hyvä esimerkki on vaikkapa Rick and Morty, jonka aikuiset täysi-ikäiset fanit riehuivat hamburilaisravintoloissa hyppien tasajalkaa pöytien päällä huutaen meemejä ja kiukutellen (tosi juttu).

Kulttuurisnobit ovat aina ryhmäeläimiä vaatien muilta tunnustusta siitä, että he ovat parempia kuin muut, koska he tietävät ja omaksuvat uusimpia markkinoituja trendejä. Tietysti muut voivat katua syntejään ja liittyä tähän eliittiin katsomalla netflixiä ja kuuntelemalla uusia radioista puskettuja populaarikappaleita, tai ostamalla uusimman iPadin. Näin kulttuurikultti normalisoi ja levittää kulttuurisia tuotteita ja niiden sisältämiä arvoja, jota monet yritykset käyttävät markkinoinnissa.

Ongelmana on etteivät katsojat usein välimpitämättömyydestään ja lähtökohtaisesta luottamuksestaan päättäjiin sekä yhteiskuntaan kykene tunnistamaan mediassa esiintyvää aseistettua moraalisanomaa ja media manipuloivaa mielikuvan luomista. Yksi syy tähän nykyiseen kyvyttömyyteen tunnistaa propagandaa on se, että ihmiset ovat kasvaneet propagandan keskellä, eivätkä tunnista propagandaa muusta kulttuurista. seurauksena he näkevät tarinan semmoisenaan ja täten helpommin uppoutuvat tarinaan ymmärtämättä historiaa ja tarkotusperiä viihdemedian tuotannon takana.

Kuluttaja alitajuntaisesti etsii arkkityyppejä tarinoista. Jokaisella ihmisellä on taipumus projisoimiseen, jonka seurauksena ihminen pyrkii etsimään arvostamiaan piirteitä oikeista henkilöistä kuin myös viihdemedian fiktiivisistä henkilöhahmoista. Kun ihminen näkee edes jossain määrin yksinkertaisia samanlaisuuksia käyttäytymisessä ja ajatuksissa alkaa hän samaistumaan on tyypillistä ja itse henkilöhahmoihin projisoiden omaa itseään henkilöhahmon tilalle. Siksi referoimalla jatkuvasti tavallisiin ja yleisiin ominaisuuksiin ja persoonallisuuden piirteisiin pyritään normalisoimaan tiettyjä asenteita ja arvoja.

Esimerkiksi valtaosa ihmisistä tulee kotiin väsyneenä rankan työpäivän jälkeen. Jotta propagana iskostuu parhaiten on fiktiivisen henkilöhahmon tultava kotiin rankan työpäivän jälkeen kotiin. Fiktiivisen hahmon töissä pomo huusi hahmolle, joten me koemme sympatiaa vastoinkäymisiä kokeneelle hahmolle. Kun sitten hahmo alkaa menestymään, niin menestys tuntuu oikeutetulta, koska hahmo ylitsepääsi vastoinkäymisiä ja joutui kärsimään ennen onnistumistaan. Kun sitten tarinaan isketään vaikkapa nyt feminististä propagandaa, kuten vaikka laittamalla tarinan henkilöhahmoksi feministisen naisen ja sortavaksi ilkeäksi pomoksi sovinistisen miehen, niin saadaan feminismiä puskevaa propagandaa.

Jatkuvasti tämmöisiä propaganda ohjelmistoa tuotetaan. Hahmoista luodaan mahdollisimman samaistuttavia ja arkipäiväisiä. Jos tarina on erittäin irtaantunut todellisuudesta, kuten vaikkapa skifin tai fantasian tasolla, niin silti pyritään pitämään samaa arkkityyppiprofilointia ja sosiaalista sekä moraalista dynamiikkaa yllä, jotta fiktiivisten hahmojen fiktiiviset huolet tuntuvat mediakuluttajan mielessä elämää suuremmilta ja eläviltä, vaikka ongelmat olisivatkin täysin abstrakteja ja usein järjettömiä. Hyviä esimerkkejä löytyy valtava määrä skifi- ja fantasiakirjallisuudessa, jotka seuraavat usein samoja tarina- ja henkilöarkkeja.

Ihminen lähtökohtaisesti symppaa altavastaajaa, sillä jungialaisittain sankarin arkityyppi koostuu pienen ihmisen vastoinkäymisestä suurempaa vastustajaa/ongelmaa vastaan ja siitä miten tuo sankari pystyy ylitsepääsemään vastustajansa. Me koemme lähtökohtaisesti syvällä evoluution muokkaaman alitajuntamme syövereissä, että sorto ja epäoikeudenmukaisuus (miten se sitten ikinä määritelläänkään), sekä niistä ylitsepääseminen on sankarillista. Kaikki tarinat jotka omaksuvat vahvoja arkkityypin malleja resinoivat meissä ja siksi niiden käyttö propagandan levittämisessä viihdemediassa on ollut erittäin toimivaa. Se on esimerkiksi normalisoinut homoseksuaalisuutta, valkoisten miesten keskuudessa heikkoutta, toiseuden hyväksymistä, heikentänyt ja demoralisoinut koko läntistä yhteiskuntaa, mutta ennen kaikkea luonut yhteiskunnallista väliinpitämättömyyttä fiktion kautta, jossa viihteen kuluttaja pakenee henkisesti elokuviin, televisioon, videopeleihin ja kirjoihin psykologisen pakenemisreaktioiden (=eskapismin) kautta. 

Kulttuuriin iskostetut stereotypiat - mielikuvat ja assosiaatiot - toimivat sosiaalisena aseena, jotka toimivat retoorisena, loogisena ja ennen kaikkea moraalisena aseena yhteiskunnallisessa keskustelussa. Niiden kautta koko kansakunta ehdollistetaan moraalisesti uskomaan yhtä ja samaa myyttiä ja arvomaailmaa. Kulttuuristen kanavien kautta niin lapset kuin aikuiset omaksuvat valmiiksi mietittyjä ideologioita, arvoja, nimityksiä, lyhennyksiä, haukkumanimiä - meemejä - ja niiden merkityksiä, ja täten myös sosiaalista hierarkiaa tietäen mitä ihannoida ja mitä paheksua, mutta ennen kaikkea mitä ajatella ja mitä ei.

Yhteiskunnan tyhmimmät ja laiskimmat ihmiset voivat näin ollen tuntea olonsa älykkääksi ja menestyväksi, jos he omaksuvat kultuuristen kanavien levittämää valtavirta-ajattelun ja arvomaailman. Heidän ei tarvitse ymmärtää tai sisäistää sitä miksi jokin asia on miten se on. Heidän pitää vain osata nauraa ja pilkata sitä mikä on kulttuuristen kanavien mukaan sosiaalisesti paheksuttavaa ja ihannoida sitä mikä on kulttuurikanavien mukaan sosiaalisesti hyväksyttävää. Kulttuuriset kanavat eli valtamedia antaa ihmisille helpon tavan oppia sosiaalisesti navigoimaan, väittelemään ja voittamaan argumentteja sosiaalisen häpäisemisen kautta, vaikka itse looginen päättelykyky olisi suoraan argumentatiivisten virheiden listalta. Koska monesti kokonaiset akateemiset koulukunnat ovat rakentaneet ja pohjustaneet hallitsevien ajatusrunkojen sofistista, eli argumenttivirheellistä pohjaa joissain tapauksissa jo vuosisatoja ei ideologioiden läpi ole helppo tavallisen ihmisen navigoida.

Näin ollen kulttuurinen ilmapiiri koostuu paheksunnasta ja pilkkaamisesta. Tämä kuvaamani häpeän ja hyväksynnän jakaminen on modernistisen järjestelmän tapa kilpailla traditionalismia ja kansallisvaltioita/etnisiä kansoja vastaan ja kitkeä ne pois.

Voisin listata ison määrän argumentatiivisia virheitä, ristiriitaisuuksia ja esimerkkejä dissonanssista, mutta varmaan kaikkein paras ja iroonisin on tuo heidän koko uhriutumiskulttuuri, jossa kiusaaminen nähdään lapsilla moraalittomana, mutta aikuisilla se on osa julkista keskustelua. Lapset sitten tietysti oppivat aikuisilta kiusaamista ja niin kiusaaminen jatkuu, vaikka sen lopettamisesta puhutaan jatkuvasti. 

Vaikka yhteiskunnassamme näennäisesti paheksutaan kiusaamista, niin yhteiskuntamme hyväksyy kiusaamisen poliittisena työkaluna valta-arvojen puskemiseksi ja sitä opetetaan ylhäältä alas kulttuuristen kanavien ja yhteiskunnallisten instituutioiden kautta. 

Osa yhteiskunnasta nähdään juntteina, köyhinä, öyhöttäjina, rasisteina ja vulgaareina, joille voidaan vapaasti ja julkisesti nauraa. Marginalisointi, eristäminen, pilkkaaminen ja jopa juridisten oikeuksien evääminen tai väkivalta nähdään valtaapitävien suunnalta hyväksyttävänä. Yhteiskuntajärjestystä ja arvoja kyseenalaistavia vapaa-ajattelijoita kohtaan saa iskeä stereotypiaa stereotypian päälle, haukkua ja kiusata ihan vapaasti ilman, että kiusaamista paheksuttaisiin. Eliitin nukkeina ja äänitorveina toimivat televisiojuontaja ja stand up-koomikot uskaltaa vitsailla junteista ja rasisteista, koska he tietävät ettei heitä rankaista, vaan palkitaan kiusaamisesta, mutta jos menet ja ehdotat, että yhteiskuntaamme hallitsee vähemmistöjen koalitio, joka asettaa oman etunsa enemmistön, eli kantaväestön intressien yli, niin sinut marginalisoidaan rasistiksi, homofoobikoksi, antisemiitiksi, tai islamofoobikoksi. Sinut järjestetään työttömäksi, sinua jahdataan juridisesti, mutta ennen kaikkea sinua nimitetään ja pilkataan rasistiksi, fasistiksi, seksistiksi, homofoobiksi ja ties miksi, joka antaa muille oikeuden hyökätä kimppuusi. Olet näin omassa yhteiskunnassasi marginalisoituna ja ulkopuolella. 

Tätä instituutiollistettua kiusaamista perustellaan sillä, että kiusaajaa saa kiusata. Tietysti sinut leimataan kiusaajaksi "ennalta ehkäisevästi", eli sinun ei todellisuudessa tarvitse kiusata ketään, vaan huomioida yhteiskunnan rakenteellisia epäoikeudenmukaisuuksia ja puhua niistä ääneen. Näin ollen monesti viattomat ja lapsen näkökulmasta vilpittömät asiat saavat valtavan ja ylitseampuvan sosiaalisen paheksunnan vain koska lapsi ei ollut tietoinen sosiaalisesta normista ja vilpittömästi tekee huomioita ympäristöstään ja yhteiskunnasta. Näin yhteiskunnassamme rasismia, seksismiä, homofobiaa ja vaikka mitä tahansa muuhun modernismin tuomitsemiin synteihin puututaan kiusaamalla, häpäisemällä, sosiaalisella eristämisellä, sekä instituutiollistetuilla rankaisumetodeilla kuten "lastensuojelulla". Tuo lastensuojelu on ääriesimerkki, mutta kaikessa hulluudessaan suoraan orwelliaanisesta dystopiasta. Se on tapa opettaa lapset ja aikuiset pelkäämään tiettyjä mielipiteitä ja niiden ääneen sanomista. Lapsien kaappaaminen vanhemmilta ja niiden siirtäminen lapselle täysin tuntemattomaan, sosiaalisesti kylmään ja hyvin usein paheksuvaan ilmapiiriin on hyvä tapa luoda pelkoa kansalaisten keskuudessa, jossa lapsen omaa tahtoa ei oteta huomioon, ja sitten tämä nähdään ironisesti lastensuojeluna ja moraalisesti oikeutettuna tekona. 

Lastensuojelu, sosiaalipalvelut, koulut, media, poliisi, oikeusjärjestelmä, yksityiset markkinat on kaikki valjastettu samaan valta-ajattelun ja valta-arvojen levittämiseen ja suojelemiseen.