Kautta
kirjoitetun historian ihmiset ovat rakentaneet yhteiskunnallisia arvoja
sosiaalisen ihannoinnin ja häpeällisen paheksunnan ympärille.
Uskonnollisia moraalisia koodeja ja moraalifilosofisia huomioita on
käytetty häpeän ja kunnioituksen poliittiseen valjastamiseen. Modernismi
kokonaisuudessaan ja sen sisältämä liberaali arvomaailman levittäminen ja puolustaminen perustuu
pitkälti häpeän valjastamiseen ja sosiaaliseen paheksuntaan.
Häpeällisyyttä pyritään hallitsemaan kulttuurirakentamisen ohessa. Monet
televisio- ja elokuvaohjelmat, teatterit, mainokset ja kirjallisuus keskittyy luomaan
mielikuvia sosiaalisesti hyväksytyistä asioista ja paheksuttavista
häpeällisistä asioista. Luomalla stereotypioita ja yhdistämällä negatiivisia
ominaisuuksia noihin stereotypioihin ja toistamalla tuota stereotypiaa toistuvasti läpi
kulttuuristen kanavien kautta kuluttajien tietoisuuteen pystytään luomaan ja muokkaamaan ihmisten asenteita ja ajatuksia. Vahva memeettinen kulttuuripohja on vahvin mielipidevaikuttamisen muoto. Varttuessamme lapsesta aikuiseksi omaksumme tuosta kulttuuripohjasta sosiaalisesti
hyväksyttävät ja paheksuttavat asiat, ajatukset, arvot ja
käyttäytymisen ilman että tiedostaisimme asiaa.
Jatkuvasti näemme haukkumista ja
paheksuntaa kulttuurikanavista: "rasisti", "juntti", "sovinistisika",
"homofoobi", "foliohattu", "tyhmä", jne. Noita yhdistellään
viihdemediassa jatkuvalla syötöllä samoihin negatiivisiin
stereotyyppeihin. Nuo stereotypiat käyvät läpi aina samaa kaavaa, jossa
hieman hitaalla käyvä lihava ja kaljuuntuva kuola poskella uniformuihin
sonnustautut, sekä raamattu kädessä heiluva valkoisten ylivertaisuudesta
paasaava huumorintajuton, rahallisesti köyhä, tunnemaailmaltaan sekava
ja jatkuvasti vihainen ja väkivaltainen mies, joka selkeästi ulkoisella
olemuksellaan viestittää seksuaalista turhautumista ja kateutta. Tämä
stereotyyppinen kuva valkoisesta rasistista tietysti yrittää estää
siististi pukeutuneen ja hyvä käytöksisen lihaksikkaan, rikkaan ja
muutenkin menestyksekkään etniseen vähemmistöön kuuluvan miehen elämää.
Hänellä saattaa olla jokin häntä vielä vihaisempi tai epävarmempi, mutta
yhtä tunnemaailmaltaan sekaisin näyttäytyvä ystävä, jonka kanssa he
käyttäytyvät väkivaltaisesti tai ainakin uhkaavasti vähemmistöryhmiä
kohtaan. Tämä stereotypia esiintyy niin monessa elokuvassa ja
TV-sarjassa, kuten Believerissä, American History X:sä, Green Roomissa, Romper Stomperissa, Leijona Mieli-elokuvassa.
Samaan
aikaan kun modernistinen liberaalikulttuuri on pyrkinyt häpäisemään
patriarkaattista valkoista heteromiestä esittävällä
"rasisti"-stereotypialla ovat he pyrkineet normalisoimaan
historiallisesti valkoisten keskuudessa häpeälliseksi koettuja
sosiaalisia arvoja ja tekoja, kuten homoseksuaalisuutta, miesten
naisellisuutta, naisten vapaata seksuaalisuutta, jne, ja muutenkin
yleisesti luomaan positiivisempaa kuvaa ns. "vähemmistöryhmistä". Nuo
listaamaani valkoisten keskuudessa negatiivisina koetut ominaisuudet
ovat viihdemediossa jatkuvasti maalattu positiiviseen valoon.
Esimerkiksi stereotyyppinen homopariskunta asuu rikkaalla asuinalueella
ja ovat muutenkin tulotasoltaan korkealla. He käyttäytyvät hillitysti,
huumorintajuisesti, osallistuvat hyväntekeväisyyteen, ovat onnellisia ja
hyvätapaisia naapureitaan kohtaan, mutta ennen kaikkea he ovat
moraalisesti uhreja ja taistelevat epäoikeudenmukaisuutta vastaan.
Yhteiskunta on epäoikeudenmukainen ja näin ollen yhteiskunta on heitä
vastaan. Heitä syrjitään rakkautensa takia, mutta heidän rakkaus
toisiaan kohtaan voittaa kaikki vastoinkäymiset.
Sanoma
tuossa viihdemedian luomassa stereotypiassa on, että homot ovat aina
kiusattuja, sekä vääristä ja takapajuisista syistä halveksittuja
yhteiskunnallisia uhreja ja täten oikeutettuja poliittiseen ja
sosiaaliseen itsepuolustukseen, joka tarkoittaa avointa kiusaamista
kiusaajiaan vastaan. Tämän moraalisesti latautuneen sanoman takana on
ajatus siitä, että katsojat moraalisesti samaistuisivat ja täten
poliittisesti aktivoituisivat vähemmistöjen etujen puolesta ja
liittyisivät kiusaamaan moraalisesti pahoiksi kokemiaan stereotypioita
vastaan.
Tietysti tätä moraali-identiteetin
iskostamista ei suoraan ja rehellisesti tuoda esiin viihdemediossa. Moraali-identiteettiä tuodaan esiin elokuvien ja TV-sarjone kautta. Pelkästään termi "viihdemedia" viittaa kokemuksen positiivisuuteen, hauskuuteen ja viihdyttämiseen. Propagandasta on tehty viihdyttävää, lumoavaa, salakavalaa. Tämän
seurauksena ei-poliittinen ihminen ajattelee saavansa hauskaa ajankulua
ja viihdytystä muutenkin raskaan työpäivän päätteeksi, mutta saakin tuutin
täydeltä meta-poliittista propagandaa, josta hän monesti ei ole
tietoinen. Propaganda yleensä esiintyy sivujuonena jonkun muun vähemmän
poliittisen tarinan siivellä. Näin sivujuonen ja sivuosaa esittävien
hahmojen kautta pyritään katsojaan vaikuttamaan epäsuorasti.
Tarkoituksena on aktivoida yhteiskunnassa jo ne moraalimaailman
omaksuneet katsojat eräänlaiseen "kulttuuriseen kulttiin", tai
"kulttuuriseen eliittiin", jotka sitten mainostavat ja levittävät
propagandaa kulttuurisena tuotteena työpaikalla, koulussa, kavereiden
keskuudessa.
Nämä kulttuuriseen eliittiin kuuluvat ihmiset ovat aina
trendien kärjessä kertoen muille mitä musiikkia he kuuntelee ja mitä uutta
jännää Netflixistä tulee. Samalla he voivat esittää
populaarikulttuurista tietämystään ja täten paremmuuttaan muille, sillä
he kuuntelevat uusinta radiohittiä tai he ovat katsoneet uusinta
viihdemedian propagandatelokuvaa. Samalla he esiintyvät
populaarikulttuurisina snobeina nauraen ja katsoen nenänvartta pitkin
muita, kun he eivät ole mukana uudessa ja viihdyttävässä
kulttuurikulutustrendissä. Huvittavinta on että yleensä nuo "kulttuurisnobit" ovat niitä kaikkein lambi-tason Veetejä, jotka eivät kykene tiedostamaan asiaa. Hyvä esimerkki on vaikkapa Rick and Morty, jonka aikuiset täysi-ikäiset fanit riehuivat hamburilaisravintoloissa hyppien tasajalkaa pöytien päällä huutaen meemejä ja kiukutellen (tosi juttu).
Kulttuurisnobit ovat aina ryhmäeläimiä vaatien muilta tunnustusta siitä, että he ovat parempia kuin muut, koska he tietävät ja omaksuvat uusimpia markkinoituja trendejä. Tietysti muut voivat katua syntejään ja
liittyä tähän eliittiin katsomalla netflixiä ja kuuntelemalla uusia radioista puskettuja populaarikappaleita, tai ostamalla uusimman iPadin. Näin kulttuurikultti normalisoi ja levittää
kulttuurisia tuotteita ja niiden sisältämiä arvoja, jota monet yritykset käyttävät markkinoinnissa.
Ongelmana
on etteivät katsojat usein välimpitämättömyydestään ja lähtökohtaisesta
luottamuksestaan päättäjiin sekä yhteiskuntaan kykene tunnistamaan
mediassa esiintyvää aseistettua moraalisanomaa
ja media manipuloivaa mielikuvan luomista. Yksi syy
tähän nykyiseen kyvyttömyyteen tunnistaa propagandaa on se, että ihmiset
ovat kasvaneet propagandan keskellä, eivätkä tunnista propagandaa
muusta kulttuurista. seurauksena he näkevät tarinan semmoisenaan ja
täten helpommin uppoutuvat tarinaan ymmärtämättä historiaa ja
tarkotusperiä viihdemedian tuotannon takana.
Kuluttaja alitajuntaisesti etsii arkkityyppejä tarinoista. Jokaisella ihmisellä on taipumus projisoimiseen, jonka seurauksena ihminen pyrkii etsimään arvostamiaan piirteitä oikeista henkilöistä kuin myös viihdemedian fiktiivisistä henkilöhahmoista. Kun ihminen näkee edes jossain määrin yksinkertaisia samanlaisuuksia käyttäytymisessä ja ajatuksissa alkaa hän samaistumaan on tyypillistä ja itse henkilöhahmoihin
projisoiden omaa
itseään henkilöhahmon tilalle. Siksi referoimalla jatkuvasti tavallisiin ja yleisiin ominaisuuksiin ja persoonallisuuden piirteisiin pyritään normalisoimaan tiettyjä asenteita ja arvoja.
Esimerkiksi valtaosa ihmisistä tulee kotiin väsyneenä rankan työpäivän jälkeen. Jotta propagana iskostuu parhaiten on fiktiivisen henkilöhahmon tultava kotiin rankan työpäivän jälkeen kotiin. Fiktiivisen hahmon töissä pomo huusi hahmolle, joten me koemme sympatiaa vastoinkäymisiä kokeneelle hahmolle. Kun sitten hahmo alkaa menestymään, niin menestys tuntuu oikeutetulta, koska hahmo ylitsepääsi vastoinkäymisiä ja joutui kärsimään ennen onnistumistaan. Kun sitten tarinaan isketään vaikkapa nyt feminististä propagandaa, kuten vaikka laittamalla tarinan henkilöhahmoksi feministisen naisen ja sortavaksi ilkeäksi pomoksi sovinistisen miehen, niin saadaan feminismiä puskevaa propagandaa.
Jatkuvasti tämmöisiä propaganda ohjelmistoa tuotetaan. Hahmoista luodaan mahdollisimman samaistuttavia ja arkipäiväisiä. Jos tarina on erittäin irtaantunut todellisuudesta, kuten vaikkapa skifin tai fantasian tasolla, niin silti pyritään pitämään samaa arkkityyppiprofilointia ja sosiaalista sekä moraalista dynamiikkaa yllä, jotta fiktiivisten hahmojen fiktiiviset
huolet tuntuvat mediakuluttajan mielessä elämää suuremmilta ja
eläviltä, vaikka ongelmat olisivatkin täysin abstrakteja ja usein
järjettömiä. Hyviä esimerkkejä löytyy valtava määrä skifi- ja
fantasiakirjallisuudessa, jotka seuraavat usein samoja tarina- ja
henkilöarkkeja.
Ihminen lähtökohtaisesti symppaa altavastaajaa, sillä
jungialaisittain sankarin arkityyppi koostuu pienen ihmisen
vastoinkäymisestä suurempaa vastustajaa/ongelmaa vastaan ja siitä miten
tuo sankari pystyy ylitsepääsemään vastustajansa. Me koemme
lähtökohtaisesti syvällä evoluution muokkaaman alitajuntamme
syövereissä, että sorto ja epäoikeudenmukaisuus (miten se sitten ikinä
määritelläänkään), sekä niistä ylitsepääseminen on sankarillista. Kaikki
tarinat jotka omaksuvat vahvoja arkkityypin malleja resinoivat meissä
ja siksi niiden käyttö propagandan levittämisessä viihdemediassa on
ollut erittäin toimivaa. Se on esimerkiksi normalisoinut
homoseksuaalisuutta, valkoisten miesten keskuudessa heikkoutta,
toiseuden hyväksymistä, heikentänyt ja demoralisoinut koko läntistä
yhteiskuntaa, mutta ennen kaikkea luonut yhteiskunnallista
väliinpitämättömyyttä fiktion kautta, jossa viihteen kuluttaja pakenee
henkisesti elokuviin, televisioon, videopeleihin ja kirjoihin
psykologisen pakenemisreaktioiden (=eskapismin) kautta.
Kulttuuriin
iskostetut stereotypiat - mielikuvat ja assosiaatiot - toimivat
sosiaalisena aseena, jotka toimivat retoorisena, loogisena ja ennen
kaikkea moraalisena aseena yhteiskunnallisessa keskustelussa. Niiden
kautta koko kansakunta ehdollistetaan moraalisesti uskomaan yhtä ja
samaa myyttiä ja arvomaailmaa. Kulttuuristen kanavien kautta niin lapset
kuin aikuiset omaksuvat valmiiksi mietittyjä ideologioita, arvoja,
nimityksiä, lyhennyksiä, haukkumanimiä - meemejä - ja niiden
merkityksiä, ja täten myös sosiaalista hierarkiaa tietäen mitä ihannoida
ja mitä paheksua, mutta ennen kaikkea mitä ajatella ja mitä ei.
Yhteiskunnan
tyhmimmät ja laiskimmat ihmiset voivat näin ollen tuntea olonsa
älykkääksi ja menestyväksi, jos he omaksuvat kultuuristen kanavien
levittämää valtavirta-ajattelun ja arvomaailman. Heidän ei tarvitse
ymmärtää tai sisäistää sitä miksi jokin asia on miten se on. Heidän
pitää vain osata nauraa ja pilkata sitä mikä on kulttuuristen kanavien
mukaan sosiaalisesti paheksuttavaa ja ihannoida sitä mikä on
kulttuurikanavien mukaan sosiaalisesti hyväksyttävää. Kulttuuriset
kanavat eli valtamedia antaa ihmisille helpon tavan oppia sosiaalisesti
navigoimaan, väittelemään ja voittamaan argumentteja sosiaalisen
häpäisemisen kautta, vaikka itse looginen päättelykyky olisi suoraan
argumentatiivisten virheiden listalta. Koska monesti kokonaiset
akateemiset koulukunnat ovat rakentaneet ja pohjustaneet hallitsevien
ajatusrunkojen sofistista, eli argumenttivirheellistä pohjaa joissain
tapauksissa jo vuosisatoja ei ideologioiden läpi ole helppo tavallisen
ihmisen navigoida.
Näin ollen kulttuurinen ilmapiiri
koostuu paheksunnasta ja pilkkaamisesta. Tämä kuvaamani häpeän ja
hyväksynnän jakaminen on modernistisen järjestelmän tapa kilpailla
traditionalismia ja kansallisvaltioita/etnisiä kansoja vastaan ja kitkeä
ne pois.
Voisin listata ison määrän argumentatiivisia virheitä, ristiriitaisuuksia ja esimerkkejä dissonanssista, mutta varmaan kaikkein paras ja iroonisin on tuo heidän koko uhriutumiskulttuuri, jossa kiusaaminen nähdään lapsilla moraalittomana, mutta aikuisilla se on osa julkista keskustelua. Lapset sitten tietysti oppivat aikuisilta kiusaamista ja niin kiusaaminen jatkuu, vaikka sen lopettamisesta puhutaan jatkuvasti.
Vaikka yhteiskunnassamme näennäisesti paheksutaan kiusaamista, niin yhteiskuntamme hyväksyy kiusaamisen poliittisena työkaluna valta-arvojen puskemiseksi ja sitä opetetaan ylhäältä alas kulttuuristen kanavien ja yhteiskunnallisten instituutioiden kautta.
Osa yhteiskunnasta nähdään juntteina, köyhinä, öyhöttäjina, rasisteina ja vulgaareina, joille voidaan vapaasti ja julkisesti nauraa. Marginalisointi, eristäminen, pilkkaaminen ja jopa juridisten oikeuksien evääminen tai väkivalta nähdään valtaapitävien suunnalta hyväksyttävänä. Yhteiskuntajärjestystä ja arvoja kyseenalaistavia vapaa-ajattelijoita kohtaan saa iskeä stereotypiaa stereotypian päälle, haukkua ja kiusata ihan vapaasti ilman, että kiusaamista paheksuttaisiin. Eliitin nukkeina ja äänitorveina toimivat televisiojuontaja ja stand up-koomikot uskaltaa vitsailla junteista ja rasisteista, koska he tietävät ettei heitä rankaista, vaan palkitaan kiusaamisesta, mutta jos menet ja ehdotat, että yhteiskuntaamme hallitsee vähemmistöjen koalitio, joka asettaa oman etunsa enemmistön, eli kantaväestön intressien yli, niin sinut marginalisoidaan rasistiksi, homofoobikoksi, antisemiitiksi, tai islamofoobikoksi. Sinut järjestetään työttömäksi, sinua jahdataan juridisesti, mutta ennen kaikkea sinua nimitetään ja pilkataan rasistiksi, fasistiksi, seksistiksi, homofoobiksi ja ties miksi, joka antaa muille oikeuden hyökätä kimppuusi. Olet näin omassa yhteiskunnassasi marginalisoituna ja ulkopuolella.
Tätä instituutiollistettua kiusaamista perustellaan sillä, että kiusaajaa saa kiusata. Tietysti sinut leimataan kiusaajaksi "ennalta ehkäisevästi", eli sinun ei todellisuudessa tarvitse kiusata ketään, vaan huomioida yhteiskunnan rakenteellisia epäoikeudenmukaisuuksia ja puhua niistä ääneen. Näin ollen monesti viattomat ja lapsen näkökulmasta vilpittömät asiat saavat valtavan ja ylitseampuvan sosiaalisen paheksunnan vain koska lapsi ei ollut tietoinen sosiaalisesta normista ja vilpittömästi tekee huomioita ympäristöstään ja yhteiskunnasta. Näin yhteiskunnassamme rasismia, seksismiä, homofobiaa ja vaikka mitä tahansa muuhun modernismin tuomitsemiin synteihin puututaan kiusaamalla, häpäisemällä, sosiaalisella eristämisellä, sekä instituutiollistetuilla rankaisumetodeilla kuten "lastensuojelulla". Tuo lastensuojelu on ääriesimerkki, mutta kaikessa hulluudessaan suoraan orwelliaanisesta dystopiasta. Se on tapa opettaa lapset ja aikuiset pelkäämään tiettyjä mielipiteitä ja niiden ääneen sanomista. Lapsien kaappaaminen vanhemmilta ja niiden siirtäminen lapselle täysin tuntemattomaan, sosiaalisesti kylmään ja hyvin usein paheksuvaan ilmapiiriin on hyvä tapa luoda pelkoa kansalaisten keskuudessa, jossa lapsen omaa tahtoa ei oteta huomioon, ja sitten tämä nähdään ironisesti lastensuojeluna ja moraalisesti oikeutettuna tekona.
Lastensuojelu, sosiaalipalvelut, koulut, media, poliisi, oikeusjärjestelmä, yksityiset markkinat on kaikki valjastettu samaan valta-ajattelun ja valta-arvojen levittämiseen ja suojelemiseen.