Marxismin historia: Työväenliike ja internationalismi

Karl Marx ja internationaalinen sosialismi

Karl Marx ja Friedrich Engels aloittivat kansainvälisen sosialistisen liikehdinnän luomalla yhteiskuntateorioita ja yhteiskuntakritiikkiä, jotka perustuivat hegelistiseen dialektiikkaan. Teoriointi lähti käsittelemään yhteiskuntaa pääoman vaikutuksen ja luokkajaon kautta. Näin marxismi sai ideologsen alkunsa kaapaten samalla ideologisen vallan sosialistisesta liikehdinnästä tullessaan synonyymiksi sosialismin kanssa.

Marxismi haki vaikutusvaltaa työväenluokasta, jonka Karl Marx näki kilpailevan yhteiskunnallisesti korkeampaa luokkaa vastaan. Teoria luokkajaosta perustui käsitykseen tuloeroista ja näki tuloerokysymyksen korkeimpana identiteettikäsitteenä luokkaidentiteettiä määriteltäessä. Tästä syystä kristinusko ja kansallismielisyys nähtiin identiteettisinä uhkina luokkaidentiteetille, koska nuo identiteetit määrittivät tarkemmin ihmisen arvomaailmaa ja olivat arvomaailmaltaan suuremmassa yhteiskunnallisessa mittakaavassa kuin pääomalliset arvot ja luokkaidentiteetti.

Vaikka marxistinen teoria sai alkuunsa Karl Marxilta ja Friedrich Engelsiltä, eivät teoriat olleet muokkaantuneet lopulliseen muotoonsa kun vasta toisen internationaalin aikana. Marxistista teoriaa kehiteltiin aktiivisesti eteenpäin eri tahojen kautta ja näin syntyi eriäviä sosialistisia teorioita ja suuntauksia, jotka kilpailivat ja tukivat toisiaan.

Monet Marxin kuoleman jälkeen ilmestyneet "marxistiset" teoriat eivät enää perustuneet pelkästään pääomaan ja luokkaeroihin, vaan keskittyivät kulttuurisiin- ja arvomaailmakysymyksiin. Marxistiset teoriat alkoivat kritisoimaan ja hyökkäämään reaktionaarisina pitämiensä vaikutustekijöiden kimppuun. Valtio, uskonto ja kulttuuri nähtiin kapitalismia ja korkeampaa luokaa puolustavina reaktionaarisina käsitteinä, jonka takia marxistiset teoreetikot keskittivät suuren osan ajastaan ja energiastaan kriittisten toimintametodien rakentamiseen, termien kritisoimiseen ja yleiseen argumentaatioon.

Marxismin lopullista päämäärää on kuvattu monella eri tavalla eri koulukuntien kautta, josta onkin tullut ikuinen väittely siitä mitä marxismi tarkoittaa ja mikä marxismi oikeastaan on. Kaikkia marxistisia teorioita ja suuntauksia yhdistää kuitenkin sama utopistinen ajatus luokattomasta sosialistisesta maailmasta, jossa vallitsee globaali tasa-arvo ja vapaus.

Marxismin lopputulos olisi kommunismi. Kommunismissa ei olisi tarvetta pääomalle sekä kilpailulle, koska ihmiset elävät tasa-arvoisina ja vapaina. Teollistuminen mahdollistaisi globaalin yhteisöllisyyden, koska resursseja jaetaan tasa-arvoisuuden nimissä ja näin vapauttaen "työväen".

Marxistiset teoreetikot näkivät ongelmana yhteiskunnallisen valtarakenteen, kapitalistisen mekaniikan ja niiden ympärille kasaantuneen kulttuurisen identiteetin, jonka he kokivat sortavan ihmistä ja näin pakottaen ihmiset kilpailemaan keskenään kapitalistisessa kilpailussa. Heille kommunistinen "jalo villi" ihanne on alkutila ja automaattinen ihmisen sosiaalinen olotila ennen kapitalistisen kilpailun ja sivilisaation tuloa. Kulttuuriset vaikutteet, raha ja markkinakilpailu ylläpitivät yhteiskunnallista kilpailua ja rakensivat luokkaerot.

Marxismin 1900-luvun alun teoreetikoille tavoitteena ei kuitenkaan ollut korjata työväkeä vaivanneita ongelmia työtaistelussa, vaan saavuttaa utopistinen maailma, jossa ei ollut kapitalismin luomaa kilpailua ja luokkahierarkiaa. Tämä luonnollisen kilpailun ja hierarkian kieltävän yhteiskuntamuodon tavoitteleminen oli tärkeämpää kuin suora toiminta työolosuhteiden ja palkan parantamiseksi. Marxismista oli muodostumassa enemmän vallankumouksellinen ideologia, kuin työväen etua ajava ideologia. Ongelmana kuitenkin oli se, että tavoite oli täysin utopistinen ja epärealistinen, jonka takia työtaistelu venyi pitkälle 60-luvulle.

Kilpailu on luonnollinen osa luontoa ja kehitystä sekä elämää. Kilpailu ei keskity ainoastaan yhteiskuntaan ja pääomaan, vaan kilpailu rakentaa koko biologisen luonnon. Voimme kiteyttää ajatuksen sanomalla, "Luonto on kilpailua."  Näin ollen kilpailuton yhteiskunta on luonnoton ja luonnoton yhteiskunta ei voi missään nimessä olla terve. Luonnottomat asiat tarvitsevat jatkuvaa ylläpitoa ja huolehtimista, kun taas luonnolliset asiat hakeutuvat itsestään paikalleen, kun estävät tekijät väistyvät vaikuttamasta.

Marxistit näkivät luokattoman yhteiskunnan vallankumouksellisena lopputuloksena ja tästä heräsi kysymys siitä miten saavuttaa vallankumous ja luokaton yhteiskunta. Ainoana mahdollisuutena nähtiin luokkasota työväen ja porvarillisen kansanluokan välillä. Vasta kun työväki saavuttaisi valta-aseman yhteiskunnan sisällä ja reaktionaariset voimat olisi lopullisesti kukistettu olisi kommunistinen utopia viimeinkin mahdollinen. Tätä yhteiskunnallista vallanvaihtoa ja lopputulosta marxistit kutsuivat proletaariseksi diktatuuriksi ja tästä yksinkertaisesta ajatuksesta marxismi jakaantui kahteen eri leiriin.

Ensimmäinen internationaali eli kansainvälinen työväenliitto perustettiin Lontoossa vuonna 1864, jolloin yritettiin rakentaa ensimmäistä kansainvälistä ammattiliittoa. Kansainvälisen ammattiliiton piti kerätä kaikki vasemmalla olleet poliittiset liikkeet saman katon alle, yhdistää eri ammattikuntien edut ja yhdistää heidät kansainväliseksi vallankumoukselliseksi voimaksi. Ensimmäinen internationaali järjesti kaikkiaan kuusi kongressia eri puolilla Eurooppaa, joissa keskusteltiin ja päätettiin yhteisistä työsuojeluun ja työturvaan liittyvästä reformaatioista ja miten niitä saataisiin ajettua läpi eri puolilla Eurooppaa. Pääpiirteittäin ensimmäinen internationaali yritti hakea yhtenäistä globaalia työrintamaa ja ajaa kaikkien yhdistyksen toimintaan mukaan liittyneiden ammattikuntien yhteistä etua.

Baselin kaupungissa Sveitsissä järjestettiin viides ja toisiksi viimeinen ensimmäisen internationaalin kongressi, joka jakautui kahtia kommunistien ja anarkistien välillä. Anarkistit olivat proudhonistisen koulukunnan mutualisteja, jotka uskoivat väkivallattomaan sosialismiin. Anarkistit Mikhail Bakunin johdolla vastustivat ja syyttivät Karl Marxin kommunistisia veljiä totalitaristisiksi ja vastustivat kommunistien edustamaa parlamentarismia. Marx potki ulos Bakunin, jonka jälkeen ensimmäinen internationaali jakaantui kahtia ja molemmat ryhmittymät jatkoivat omaa kansainvälistä politiikkaansa omien internationaalien kautta. Ensimmäisen internationaalin viimeinen kokous järjestettiin Genevessä vuonna 1873.

Karl Marx kuoli sairaana ja henkisesti väsyneenä vuonna 1881, mutta idea internationaalista ei kuollut Marxin mukana, vaan  vuonna 1889 järjestettiin toinen internationaali. Toisessa internationaalissa oltiin jätetty anarkistit ulkopuolelle, mutta silti liberalistisosialistit ottivat oppositiollisen paikan anarkistien tilalle toisessa internationaalissa. Vaikka anarkismi oli kielletty kokouksesta, niin anti-autoriteettiset liberalistit hallitsivat pääosaa keskustelusta ja tämä johti toisen internationaalin ideologiseen hajoamiseen ensimmäisen maailmansodan alkaessa.

Toinen internationaali jatkoi toimintaansa aina ensimmäiseen maailmansotaan saakka ja toimi epäsuorasti tukien Venäjän kommunisteja osoittaen tukensa  kommunistisen vallankumouksen puolesta. Toinen internationaali kuitenkin kaatui, kun työväki ei kapinoinut korkeampaa luokkaa vastaan, vaan päätti ylläpitää omaa kansallista identiteettiään luokkaidentiteettiä tärkeämpänä.

Rahan mekaniikka

Rahan arvo on suhteellista

Rahan tehtävänä on edustaa hyödykkeen arvoa osto- ja myyntitilanteessa ja toimia markkinoiden välisenä yhteisenä arvomittarina, eli ostajan ja myyjän vaihtoarvon välineenä. Raha on hyödykkeiden arvoa vertaileva arvoyksikkö.

Hyödykkeen takana on aina työtä ja näin ollen raha itsessään edustaa ostettavan hyödykkeen takana tapahtunutta työtä. Tehtävä työ kulminoituu lopputuloksena, eli myytävänä hyödykkeenä(tuotteena, palveluna). Hyödykkeinä voi olla mitä tahansa palvelustasta aina tuotteeseen. Eri hyödykkeet vaativat eriävän määrän aikaa, työtä ja resursseja, joka luo itsessään ongelman arvioitaessa tuotteen rahallista arvoa. Siksi hyödykkeen arvioitu rahallinen arvo on aina arvio sen valmistukseen kulutetusta ajasta ja energiasta.

Rahan arvo on tapauskohtainen ja symbolinen. Raha ei itse sisällä arvoa, vaan edustaa arvoa. Jotta rahan arvo olisi yhteinen, rahan arvoa on historiassamme pidetty kiinni arvometalleissa, sekä teollistumisen myötä maan viennissä ja tuonnissa. Tämä on kuitenkin vain teennäinen tapa antaa rahalle arvoa. Raha on vaihdon yhteydessä symbolinen ja tilannekohtainen. Tästä syystä rahan arvo on helposti manipuloitavissa spekulaation; valuutanvaihdon ja pörssikaupan kautta.

Valuutta on käytännössä arvoton ellei niillä ole valtion instituutiota ja lainsäädäntöä virallistamassa rahaa kuluttajien silmissä. Kyseessä on eräänlainen sekulaarinen uskonto. Rahaa palvovat kaikki markkina-alueella toimivat ihmiset ja koska yhteiskuntamme perustuu markkinatalouteen on raha ohjaava voima yhteiskunnassamme. Rahan arvo vaatii uskoa ja  tämän takia esimerkiksi väärennetty raha menettää arvonsa heti, kun se todetaan väärennetyksi. Tätä uskoa hallitsee pankki, joka kieltäytyy tallentamasta ja ottamasta vastaan rahaa, jos se on todettu väärennetyksi.

Raha omistaa arvon vain, kun rahaa lopullinen vastaanottava osapuoli pankki toteaa että raha on oikeaa. Kaikki muut osapuolet välttävät väärää rahaa, koska he eivät voi tallentaa rahaa pankkiin. Tässä tilanteessa korkein autoriteetti pankki määrää rahan lopullisen arvokkuuden tai arvottomuuden tarkastelemalla tallennettavaa rahaa ja sen aitoutta, mutta pankki ei määritä mitä hyödyke ja työ oikeasti vaativat arvoltaan.

Valtion lainsäädäntö ja markkina-alueella toimivat pankit virallistavat valuutan. Nämä autoriteetit luovat uskoa rahaan. Todellisuudessa rahan arvo on kuluttajalla, joka tekee päätöksen kuluttaa, koska uskoo rahan uudelleenkäyttöarvoon. Ongelmana on tietysti rahan tallentaminen pankkiin tai toiseen valuuttaan, jos raha ei ole virallistettu. 

Valuutta toimiakseen ei suoranaisesti tarvitse valtiota, instituutiota, markkina-aluetta, koska valuutan arvo on sopimus vaihtavien osapuolien kesken vaihdon yhteydessä. Tämä on siis vaihtokauppataloudessa, jossa valuuttana voi toimia mikä tahansa sovittu hyödyke. Ongelma syntyy vain suurissa talousalueissa, jossa rahan arvo on uskonto, eikä kiinni fyysisissä todellisuudessa hyödykkeissä ja sen takana olleessa työssä.

Valuutan arvoa spekuloidaan kokonais liikevaihdon kautta. Kuinka paljon kyseistä valuuttaa on kulloinkin kierrossa. Rahaa häviää talousalueesta kolmella tavalla: pankit perii velkoja, yksityiset keräävät rahaa säästöön eivätkä kuluta ja näin ollen ei päästä rahaa takaisin kiertoon, tai kolmantena vaihtoehtona raha menee talousalueen ulkopuolelle. Valuutan arvo nykyisessä taloudessa nousee sen uskottavuuden noustessa, eli käytännössä kun liikevaihto kasvaa ja tarpeeksi rahaa vaihtaa omistajaa. Valuutan arvo laskee, jos rahaa otetaan pois markkina-alueesta tai kukaan ei kuluta. Näin liikevaihto pienenee ja rahan arvo laskee.

Raha vaatii liikevaihtoa, jotta raha on arvokasta. Sitä enemmän tehdään liikevaihtoa rahalla, sitä arvokkaampaa raha on. Sama pätee arvometalleissa ja esimerkiksi kullassa, jonka arvo nousee sitä mukaan kun kansainvälisesti valuuttojen arvo tippuu. Valtiotaloudellisesti valuutta vaatii siis liikevaihtoa ja yksi tapa ylläpitää valuutan liikevaihtoa on virallistaa valuutta valtion kautta, tai valvoa talletuksia pankin kautta ja vain hyväksyä tiettyä valuutallista arvoa. Näin pankit päättävät mikä on arvoiltaan tallentamisen arvoista ja mikä ei ja esimerkiksi muu arvotavaraa ei pankkiin rahallisesti voi tallentaa.

Siispä voidaan sanoa, että raha vaatii valtiollista instituutiota rakentamaan uskoa ja luottamusta rahan arvoon. Rahan arvo tulee talousalueen spekulatiivisesta arviosta, jota arvioidaan markkina-alueen sisällä tapahtuvasta työstä ja sen ympärillä tapahtuvasta liikevaihdosta, eli tuotettavista hyödykkeistä. Jos ihmiset lopettavat uskomasta valuutan A arvoon lopettamalla kyseisen valuutan käytön ja siirtyvät käyttämään valuutta B. Menettää valuutta A arvonsa ja valuutta B kasvattaa arvoaan. Kaikki lainat, säästöt ja sijoitukset menettävät samalla arvonsa, jotka olivat sidottuna valuutta A:han, kun taas kaikki valuutta B:n spekulatiiviseen arvoon nojaavat osakkeet kasvattavat arvoaan.

Rahan arvon kaaduttua kaikki mikä ei ole kiinteää materiaa ja fyysisen työn tulosta on tuolloin arvotonta. Tietenkin yhden ihmisen uskonpuute arvoon ei muuta valuutan kokonaisarvoa, mutta jos vaikka kokonainen pörssi sanoo, että valuutta on "arvoton" niin valuutalle käy huonosti.

Rahan arvoa on yritetty vahvistaa liittämällä rahan arvoa kulta- ja hopeakantaan. Tämä tosiaan pitää rahan arvon tasaisempana ja kiinteämpänä, koska kulta ja hopea ovat konkreettisempaa kuin raha-arvon kelluva spekulaatio. Kultaa pidetään arvokkaana niiden hankalan kaivostuksen ja näin ollen harvinaisuuden takia. Kullan ja hopean arvo on yhtä lailla suhteellista, kuin rahankin ja on ainoastaan arvokasta kulttuurisen palvonnan takia.

Spekulaatio ohjaa uskoa rahan ja sijoitusten turvallisuuteen, mutta se voi myös heikentää sitä. Tämä on työkalu, jota monikansalliset rahakeplottelijat käyttävät hyödyksi voiton kasvattamiseksi. Spekulaatiota voidaan myös käyttää taloudellisena aseena ja sillä voidaan kaataa kilpailevia yrityksiä ja jopa kokonaisia valtioita, joiden talous nojaa ulkomaiseen kauppaan ja rahan vaihtoon. Tämä on syy miksi valtion talouspolitiikan pitäisi rajoittaa osaketoimintaa rankalla kädellä ja hiljentää talouskasvuspekulaation ja sitä kautta osakearvon venyttelyä.

Moderni talous perustuu kulutukseen ja siksi on luonnollista että talousalue ja markkinat haluavat kasvattaa omaa liikevaihtoaan. Pitää ymmärtää että valuutta ei saa suoraan voimaa ohjatusti, vaan valuutan arvo kasvaa vain jos tuotteen myyjä vaati maksuvälineeksi juuri kyseisen valuutan. Siispä ostaja ei määrää, vaan hyödykettään eteenpäin myyvä osapuoli. Hän on se joka päättää ottaa vastaan kyseisen valuutan maksuksi.

Mitä raha on? Tuo on kysymys johon pitää jokaisen pystyä vastaamaan, jos haluaa ymmärtää kapitalistista nyky-yhteiskuntaa ja kapitalismiin liittyviä ongelmia.

Rahan tehtävä ei ole pelkästään vaihtovälineenä toimiminen, tai edes arvon edustus. Rahan tehtävä on toimia yhteiskunnallisten rattaiden öljynä, jotta yhteiskunta jatkaa pyörimistään. Kaikki rahan kiertokulkua rajoittava toiminta tuottaa yhteiskunnallisia ongelmia. Siksi on erityisen tärkeää, että raha ei kasaannu suurissa määrin yksityisten taskuun, tai raha matkusta talousalueemme ulkopuolelle, jolloin työstä saatava arvo ei palaa takaisin talousalueeseen. Kaiken kansallisen talouspolitiikan pitäisi kulminoitua tähän käsitykseen.