Rappiokulttuuri ja nihilismi

Länsimaita ja Suomea riepotteleva rappiokulttuuri on luonnon kieltävän nihilismin, paternalistisen holhoamisen ja pakkomielteisen hedonistisen arvomaailman tuotosta. Nämä kolme asiaa ajavat yksilön ja yhteiskunnan kohti rappiota, eivätkä voi olla kestävän tulevaisuuden rakentamisen perusta kenellekään.  Ihmiset kieltävät neuroottisesti elämäänsä vaikuttavia tosiasioita vain siksi, että he eivät halua kohdata todellisuutta ja kantaa vastuuta itsestään, lähimmäisistään ja yhteiskunnasta.

Tämä rappioitumista ihannoiva kulttuurimme on täysin mediamme ja yhteiskuntamme eliitin hetkellisyyden, vastuuttomuuden ja tyhmyyden aikaansaama. "Niin kuin ylhäällä, niin myös alhaalla", kuuluu hermetistinen sananlasku. Eliittimme ja "kansallissankarimme" nyky-yhteiskunnassa koostuu rappioituneista mediapersoonista ja juopoista, jotka omalla esimerkillään ja teennäisillä meriiteillään opettavat omaa rappeutunutta moraalista esimerkkiään kansalaisille. Kansa seuraa perässä tavoitellen "elitismiä" toistaen heidän arvomaailmansa näkemystä. Siten he kokevat nostavansa omaa valtaansa valtahierarkiaan samaistumalla. Oma kulttuurinen ulosanti, tarkkailu ja vastuullinen esiintyminen julkisuudessa on jokaisen kansallinen velvollisuus.

Miten me yhteiskunnassa tuomme itseämme ja muita esille luo yhteiskunnallisen ilmapiiriä ja rakentaa yhteistä tulevaisuuttamme, joten meidän on oltava erittäin varovaisia mitä arvoja ja näkemyksiä me tuomme julkisesti esiin. On siis tärkeää edustaa arvoja, jotka nostattavat koko yhteiskunnan tulevaisuutta, kuten rohkeutta, rehellisyyttä, ylpeyttä, veljeyttä, auttamisen vilpittömyyttä, sekä esi-isien kunnioittamista ja seuraavan sukupolven tulevaisuuden takaamista.

Nyky-yhteiskunnassa rappiollisuutta edistetään monella eri osa-alueella aina huumorin nimissä. Kaikenlainen saasta ja rappiollisuus huumeiden käytöstä ja seksuaalisesta rappiosta aina kulttuuriseen ja kapitalistiseen rappeutumiseen oikeutetaan aina huumorin alaisuudessa ja relatiivisuudella. Todellisuudessa tämä rappio on syvästi iskostunut ihmisen psyykkeeseen nihilismin kautta, jossa yksilö kokee olevansa alempiarvoinen, mutta kieltää kaiken hierarkian, koska ei halua tunnustaa ja hyväksyä vastuuta omasta käyttäytymisestään.   

Hyvänä esimerkkinä tyhmästä rappiosta on henkilö, joka yrittää tavoitella muiden hyväksyntää pelleilemällä, esiintymällä ja venyttelemällä naamaansa. Hän pelleilee ja aluksi se onkin kaikkien mielestä hauskaa, mutta jossain kohtaa vitsi vanhenee. Vitsi ei enää naurata. Tietystikään tyhmä ei ymmärrä, että vitsi vanheni, vaan jatkaa naamansa vääntämistä, pelleilyä ja esiintymistä, koska hän haluaa toistaa saman hetkellisen reaktion uudestaan ja uudestaan. Tyhmä koki hetkellistä hyväksyntää ja luulee, että toistamalla samat asiat uudestaan hän saavuttaisi muiden hyväksynnän uudestaan. Hän yrittää ja yrittää, mutta ihmettelee miksi ihmisten reaktio ei ole sama kuin se oli ensimmäisellä kerralla.

Muut ovat menneet ajatuksissaan ja huumorissaan eteenpäin, eikä teennäinen naamanvääntäminen  enää onnistu, koska se vaati tietyn humoristisen ilmapiirin, jota ei valitettavasti ole enää. Aika ei odota ketään ja vuodet vierivät, mutta tyhmä ei kykene sopeutumaan muuttuvaan ympäristöön. Hän ei ymmärrä miksi ihmiset alkavat karttamaan häntä. Muut haluavat kehittyä ja rakentaa älyllistä, vahvaa, terveellistä, sekä luotettava ilmapiiriä. Kukaan ei halua enää oikein olla tyhmän kanssa ja samaistua tyhmän tekemisiin, koska hän on onnistunut myrkyttämään ilmapiirin, eikä osaa edes tunnistaa sosiaalisessa ilmapiirissä näkyviä negatiivisia merkkejä, jotka sanovat että "LOPETA JO!".

Hän on tehnyt itsestään pellen ja on tehnyt sitä jo niin kauan, että hänestä on tullut itsensä muiden silmissä: pelle, jolla ei ole muuta arvoa kuin se, mitä hän on itsestään rakentanut. Tyhmä loi oman identiteettinsä pelleksi heittäytymällä, ja näin hän on määrittänyt itse itsensä. Hän aloitti parodialla, mutta hänestä tuli oma parodiansa. Tämä on miten minä näen nykyiset juopot, julkihomot, nistit ja muut rappioituneet rappiokulttuurin edustajat, jotka käyttäytyvät kuten tuo kuvaamani tyhmä pelle, joka ei osannut lukea ilmapiiriä ja rakentaa kestävää tulevaisuutta, vaan piti vanhentuneesta ja hetkellisestä vitsistään kiinni, koska se kerran nauratti jotakuta.

Julkinen homoseksuaalisuus, juopottelu ja huumeiden käyttö vapauden nimissä ei enää sokeeraa, naurata, viihdytä, taikka edusta mitään minkä päälle haluaisin tulevaisuutta rakentaa. Juopot ja homoseksuaalisuuteen pakottajat ovat juurikin noita rappiollisia tyhmiä, jotka ihmettelevät miksi muut eivät naura ja hyväksy heitä. Kukaan ei hyväksy heitä, koska he ovat vastenmielisiä ja omalla käytöksellään huonona esimerkkinä muille. Heitä ei kuulu ylistää tai laittaa jalustalle. 

Nihilismi tuhoaa tulevaisuutta rakentamalla siitä huonoa, rumaa, tymää, koska se kieltää kategoroimasta ja tunnistamasta mitään edessänsä näyttäytyvää hierarkiaa. Nihilisti kieltäytyy tunnistamasta luontoa ja tosiasioita kuten hierarkiaa, vertailtavaa arvoa ja kamppailua. Näin he eivät osaa suhtautua luontoon ja todellisuuteen. He eivät taistele vastoinkäymisten yli, laita itselleen tavoitteita, tai kategoroi laittamalla asioita hierarkisesti yhteen. He kieltävät hierarkian olemassaolon, ja tätä kautta kieltävät itseltään kipuamisen hierarkiassa korkeammalle. Näin heillä ei ole parempaa tulevaisuutta, koska paremmuus ja sen tavoittelu on jo heidän nihilistisen arvomaailman kautta estetty.

Tämä hierarkian eli luonnon kieltäminen on nihilismiä. Hierarkian totaalinen kieltäminen näkyy ihmisessä parhaiten silloin, kun hän kieltäytyy tuomitsemasta, arvostelemasta, erottelemasta sitä minkä hän selvästi tunnistaa olevan laadultaan erilaista ja eriarvoista. Nihilismi on hierarkian eli laadun kieltämistä. Laadulla tarkoitan eri asioiden vertailua ja lajittelua huonompaan ja parempaan. Nihilistille mikään ei ole kaunista tai rumaa, arvokkaampaa tai arvotonta, tuoksuja tai hajuja, maukkaampaa tai pahan makuista. Kaikkea ohjaa hedonistinen nälkä kokea ja maistaa. Mikään ei ole suunniteltua ja hartaudella rakennettua, vaan kaikki on hetkellistä ja nyt.

Kaikki on nihilistille samanarvoista, koska hän haluaa palvoa yhteistuntaa ja sen nihilististä egalitaristista liberaalikulttuuria. Hän ei halua erottua ja erotella ketään joukosta ja olla muita parempi, koska se loisi konfliktia. Naisellinen nihilisti karttaa konfliktia ja näin ollen on valmis uhraamaan oman identiteettinsä totuuden ja oman etunsa toiseuden edessä. Konflikti tekisi hänestä sosiaalisesti hylätyn hänen sosiaalioikeussotureidensa keskuudessa ja sosiaalisessa ilmapiirissä leijuvat ajatukset ja niiden kyseenalaistaminen olisi antisosiaalista. Yleisesti nämä nihilistit ovat ylisosialisoituneita yksilöitä, jotka luovat oman identiteettinsä muiden hyväksynnän kautta. He ovat erittäin emaskuloituja ja naisellisia, koska he ottavat mielipiteensä, käyttäytymisensä, vitsinsä, pukeutumisensa ja kertomansa jutut muilta samanlaisilta naisellisilta idiooteilta. Maskuliinisuus on autoriteetin kyseenalaistamista ja näin ollen itsenäinen ajattelu ja poliittinen korrektiivisuus eivät voi mennä käsikädessä.

Älykäs on henkilö, joka pystyy ajattelemaan itsenäisesti välittämättä mitä muut ajattelevat hänestä ja hänen ajatuksistaan. Ylisosialisoitunut ihminen on lähtökohtaisesti tyhmä, koska hän luottaa muiden ajattelevan hänen puolestaan. Tyhmä ottaa vastaan muiden ajatuksia kyseenalaistamatta, koska hänelle käsitys totuudesta ei tarkoita mitään vaan esitetyn ajatuksen sosiaalinen painoarvo.

Älykäs yrittää ymmärtää ympäröivää sosiaalista, kapitalistista, materialistista ja kulttuurista maailmaa ja käsittää, mikä on totta ja mikä ei. Totuus on tavoite, jota kaikki filosofit ja ajattelijat yrittävät tavoittaa. Totuus ei ole sitä mitä minä tai sinä haluamme sen olevan. Totuus ei välitä meidän subjektiivisista mielipiteistä. Totuus yksinkertaisesti ON. Ylisosialisituneelle nihilistille totuus ei merkitse mitään. Mikä merkitsee onko totuus sosiaalisesti hyväksyttyä vai ei, koska nihilisti välittää enemmän omasta hedonistisesta hyvästä olostaan, muiden mielipiteistä ja muutenkin sosiaalisesta ilmapiiristä, kuin totuudesta, luonnosta ja todellisuudesta.

Kansallismielinen talousohjelma

Jotta Suomen talous saataisiin nousemaan ja kansalaisten elintasoa kohennettua on tapahduttava täysi asenteellinen ja talouspoliittinen muutos. Valtiollisen budjetin on perustuttava säästöihin eikä velkaan. Valtion budjettia, ja näin ollen verotaakkaa ala- ja keskiluokalta on laskettava radikaalisti. Verotuksen on kohdistuttava suuryrityksiin ja korkeatuloisiin, eikä keski- ja pientuloisiin. On naurettavaa verottaa suhteessa enemmän niitä, joilla ei lähtökohtaisesti ole mitään. Siksi kovatuloisten ja suuryritysten verotusta pitää nostaa.

Työpaikkoja on rakennettava lisää, jotta kansalaiset voivat ansaita rehellisesti tulonsa, ja kulutushyödykkeiden kotimaisuusaste nousee. On kuitenkin valvottava, että pääomaa ei valu talousalueemme ulkopuolelle ja valtiomme ei velkaannu. Tämä tarkoittaa sitä, että työpaikkojen kasvun ei pidä tapahtua palvelu- ja myyntisektorilla, vaan suomalaisen talouden pitää perustua tuotantoon. Näin kaikki hyödykkeet ja palvelut tuotettaisiin Suomessa, eikä ulkomailla, joka loisi työpaikkoja suomalaisille, ja työttömyysastetta saataisiin radikaalisti alemmas.

Rahan arvo ei saa tulla osakespekulaatiosta ja kansainvälisestä valuuttamarkkinasta, vaan rahan arvon on tultava suomalaisesta työstä ja hyödykkeistä. Painostan toisen kerran, että tuotanto tulisi palauttaa välittömästi takaisin Suomeen. Maatalous ja elintarvikkeiden tuotanto pitää elvyttää välittömästi! Kaikki markkina-alueet ja suomalaiset työpaikat vaativat suojelua ja tämä tarkoittaa kansainvälisen kilpailun lopettamista suomalaisten ja Suomen kustannuksella! Jotta tämä olisi mahdollista, on tuontia ulkomailta verotettava rankalla kädellä ja jopa estää joissakin tapauksissa. Ulkomainen työvoima ja hyödyke ei saa paikata suomalaista työtä! Suomalaisen työvoiman on oltava valtiollisen suojeluksen alla! Monikansallisten suuryrityksien vaikutus Suomen markkina-alueella pitää minimoida. Kaiken tuonnin ja viennin on tapahduttava suomalaismarkkinoita kunnioittaen!

Suomen on päästävä irti kansainvälisestä velkaorjuudesta. Tämä tarkoittaa kolmea asiaa. Velat pankeille on likvidoitava, ja nykyinen pankkijärjestelmä ja sen ympärillä toimiva koronkiskonta on lopetettava välittömästi ja julistettava laittomaksi koko maassa, ja Suomen on irtauduttava EU:n vähimmäisvarantojärjestelmästä oman valuutan kautta. Suomen valtion on rakennettava uusi kansallinen pankki, joka luo ja valvoo omaa itsenäistä valuuttaa. Raha tulisi kiertoon lainoilla kuten aina ennenkin, mutta ilman ylimääräistä korkoa. Lainan saantia on vakavasti valvottava ja lainan ottamisen syyn pitää täyttää kansalliset kriteerit. Lainaa ei enää valvo yksityiset pankit, vaan nyt lainan takaajana on kansallinen valtion omistama pankki. Itsenäisen valtion on omistettava oma kansallinen pankki, jotta päättäjät valtiopankin kautta voivat reagoida ulko- ja sisämarkkinan tuomiin haasteisiin. Suomen on suunnattava kohti taloudellista omavaraisuutta työn, hyödykkeiden ja rahan valvonnassa.

Taloudellinen kansallismielisyys on juuri yhteisen taloudellisen vastuun kantamista, eikä maamiestesi sortamista ja hyväksikäyttöä, kunten nykyisessä uusliberalistisessa talouspolitiikassa tarkoittaa. Kiellämme kuitenkin totaalisen tuotannon kommunistisen kansallistamisen, jossa yksityisellä kansalaisella ei ole yksityistä omaisuutta, ja samalla sokean vapaamarkkinatalouden jossa kaikki on yksityisten ostettavissa ja kaikella on hintalappunsa. Taloudellinen kansallismielisyys tarkoittaa, että ajamme kansallista, eli kansalaisten taloudellista etua. Tämä tarkoittaa markkinavastuuta, eli jos yhtiön markkinaosuus kasvaa, nii myös yhteiskunnallinen vastuu kasvaa samassa suhteessa. Taloutemme kansalaisen kannalta perustuu yksityisomistukseen, mutta yksityisomistuksen nimissä ei saa varastaa, hyväksikäyttää, tai toteuttaa suomalaisia sortavaa taloudellista toimintaa. Pääoma on valtaa, ja valta vastuuta. Jokaisella suomalaisella yrittäjällä ja yhtiöllä on kansallinen vastuu Suomen hyvinvoinnista. Sama vastuullisuuden ajatus pätee muualla yhteiskuntahierarkiaa käsittelevissä asiossa. Esimerkiksi työnantajalta vaadimme vastuullisuutta omista työntekijöistään.

Näemme talouden loputtoman kasvun järjettömänä uusliberalistisena utopiana. Valtiontalous ei voi kasvaa loputtomasti jatkuvaa kasvavaa voittoa tavoitellen. Mikään materiaali tai rahamäärä ei riitä jos voiton maksimointi on ainoa arvo. Se on loputon suo. Jos lähdemme seuraamaan tuota ajattelua, niin yhteiskuntamme kaatuu pelkästään taloudelliseen kilpailuun. Valtiontalouden tehtävä on ylläpitää korkeaa suomalaista elintasoa ja reagoida muuttuviin markkinavaatimuksiin. Siispä taloudellinen kasvu ei saa mennä suomalaisten hyvinvoinnin ja tulevaisuuden tielle. Ihmisen on hallittava rahaa, eikä raha ihmistä!

Evoluutiopsykologiaa: Rakkaus

Rakkaus

Haluaisin ensiksi sanoa, että rakkautta kulttuurissamme on tunteistettu romantisoimalla ja moralisoimalla, sekä valjastettu massojen liikuttelua ja poliittisten voimien hyväksikäyttöä varten. Tästä syystä rakkaus käsitteenä on hyvin pinnallinen, abstrakti ja kulttuuripohjainen. Käsitys rakkaudesta on irtaantunut sen luonnollisesta lähtökohdasta, joka on lisääntyminen ja jälkikasvun turvallinen kasvaminen altruistisessa sosiaalisessa ympäristössä. Psykologisesti rakkaus mahdollistaa altruismin.

Psykologisesti rakkaus on samaistumista toiseuteen. Tämä on halu kuulua yhteen ja samaistaa oma identiteetti ja jossain tapauksissa nähdä toisen identiteetti omaa tärkeämpänä. Tästä syystä sokea rakkaus voidaan jopa nähdä eräänlaisena hulluutena, joka voi kasvattaa epäterveitä pakkomielteitä ja sosiaalisesti haitalista käyttäytymistä.

Vaikka kaikki radio- ja televisiokanavat lähettävät rakkauden ilosanomaa päivästä päivään, niin rakkauden ymmärtämisestä ei psykologisesti paljoakaan keskustella julkisesti. Kasvavassa hedonistisessa kulttuurissamme rakkauskäsitteen rappeutuminen on johtanut rakkauden ymmärtämiseen osana seksiä. Tämä rakkauden ja seksin samaistus käsitteenä on erittäin tärkeä asia ymmärtää, jos haluamme ymmärtää yhteiskuntaamme ja sen modernistista luonnetta. Jos katsomme nyky-yhteiskunnan rappeutunutta avioliittoinstituutiota ja rikkinäisiä perheitä näemme selvästi seksin ja rakkauden merkityksessä muutoksen, joka peilaa yhteiskuntamme materialistista ja hedonistista luonnetta.

Tunteemme ovat evoluutiollisesti kehittyneet reaktioksi organismin ja ympäröivän luonnon välille. Rakkauden pääasiallinen tehtävä on toiseuteen samaistuminen. Aivojemme päällimmäinen tehtävä on kerätä informaatiota ympäristöstämme, varastoida sitä ja kategoroida, jotta aivomme kehittävät ymmärrystään ympäröivästä maailmasta ja sosiaalisista tilanteista. Aivojemme pääasiallinen tehtävä on muistaa ja luoda yleistyksiä.

Aivomme ovat kehittyneet tulkitsemaan aistiemme kautta saamiemme hermostollisia viestejä, jotka ilmenevät tunteina. Tunteiden rationalisointi on tapahtunut vasta itsetietoisuuden ja kielitaidon kehityttyä, kun taas ennen sitä organismi on reagoinut aistien ja tunteiden varassa ympärillään muuttuvaan ympäristöön. Mitä rakkaus sitten on? Jotta voimme vastata tuohon kysymykseen on meidän aloitettava evoluutiollisesta kehityksestä. Meidän on määriteltävä elämän kannalta ensisijaiset toiminnot ja tulkittava tunteiden kehitystä evoluutiollisesta näkökulmasta.

Väitteeni on että rakkaus on tunteena kehittynyt himosta, kun taas himo on puolestaan kehittynyt nälästä. Nälkä on organismin elämän kannalta tärkein ja alkukantaisin tunne, joka on ohjannut organismia eteenpäin keräten energiaa selvitäkseen muuttuvassa ympäristössä. Nälkä vaistona ohjaa organismia ja motivoi keräämään energiaa ympäröivästä ympäristöstä. Nälkä on myös ohjaava tekijä selviytymiskamppailussa, jossa vahvempi syö heikomman. Näin ollen nälän kehittyessä organismissa on myös syntynyt tunne uteliaisuudesta kokeilla ja syödä uutta. Nälän kehityttyä kohti yleistä hedonistista himoa uteliaisuudesta on kehittynyt oma tunnetilansa. Nälästä kehittyi pikkuhiljaa hedonistinen himo, joka on nähtävissä ei pelkästään kaikilla nisäkkäillä, mutta myös liskoilla, kaloilla ja jopa linnuilla.

Erittäin alkeellisten organismien kuten sienien ja bagteerien lisääntyminen tapahtuu syömisen yhteydessä, josta voimme tehdä lisää päätelmiä missä kohtaa juuri seksuaalisuuden ja nälän erottuminen organismia ohjaavana vaistona on saattanut tapahtua. Syöminen, lisääntyminen ja uteliaisuus ovat olleet jossain kohtaa kehitystämme sama epämääräinen vietti, mutta organismin kehityttyä monimutkaisemmaksi ja sukupuolten ilmaannuttua organismissa on täytynyt tapahtua myös seksuaalisen himon, nälän, sekä uteliaisuuden erottuminen.

Rakkaus käsitteenä on enemmän kulttuurinen ja sosiaalinen side, kuin hermoston kautta tapahtuva reaktio. Tästä voimme päätellä, että rakkauden on pitänyt kehittyä sosiaalisena reaktiona vastakkaisten sukupuolten välille. Rakkaus on siis kehittyneempi psykologinen mekaniikka sosiaalisen piirin yhteenkuuluvuuden takaamiseksi, jonka kautta ihminen hyväksyy toiseuden. Evoluutiollisesti eläimille on kehittynyt turva mekaniikka, jonka me tunnemme nimellä "pakene tai taistele"-mekaniikka. Pakene tai taistele mekaniikan tunteelliset vastineet ovat pelko(pakene) tai raivo(taistele).  Jotta urosta pienempi naaras ei rimpuilisi yhdynnän aikana ja yrittäisi paeta ja taistella päällekäyvää urosta kohtaan, joka yrittää tunkeutua naaraan sisälle väkivalloin ja maata naaraan väkisin, jotta saisi naaraan kantamaan uroksen jälkikasvua, kehittyi naaraalle psykologinen reaktio "rakkaus". Rakkaus saa naaraan hyväksymään itselleen edustavaa ulkopuolisuutta, joka taas saa hänet välittämään lapsistaan ja mahdollisesti itseään siittäneetä uroksesta. 

Evoluutiollinen kamppailu on muokannut rakkauden ja kiintymyksen vahvistamaan sosiaalista sidettä lauman sisällä, jotta eläin voi turvallisesti sosialisoitua ja lisääntyä. Rakkaus on siis korkeasti kehittynyt sosiaalinen vaisto. Rakkautta ja kiintymystä toisilleen osoittaneet eläimet onnistuvat toimimaan tiiviimmin yhdessä ja näin ollen he ovat pärjänneet paremmin, kuin eläimet joiden kanssa he ovat kilpailleet samasta elintilasta. Rakkaus on utelijaisuutta toiseutta kohtaan. Rakkaus näin ollen on kehittynyt himosta ja utelijaisuudesta, jonka takia organismin taistele tai pakene mekaniikka ei heitä heti päälle. Seksuaalinen himo motivoi ja tekee eläimestä uteliaan toiseutta kohtaan. Uteliaisuudesta ja himosta on tullut sosiaalinen mekaniikka, joka on saanut organismin hyväksymään ulkopuolisuuden, toiseuden, seksuaalisen kumppanin, joka muussa tapauksessa saattaisi herättää pelkoa ja vihaa.

Toisin sanoen rakkaus on kehittynyt seksuaalisesta uteliaisuudesta, himosta ja toiseuden hyväksymisestä.

Evoluutiopsykologia: Viha

Erilaisuuden tunnistaminen

Viha evoluutiollisessa psykologiassa tunnetaan pakene-taistele -mekaniikkassa taisteluna. Viha on  siis toiseuden hylkimistä, joka kumpuaa erinlaisuuden tunnustamisesta. Mitä vahvempi käsitys yksilöllä on omasta identiteetistään ja käsitys toisesta, sitä vahvemmin hän tunnistaa erottaa itsensä toiseudesta ja näin ollen kaikesta minkä hän kokee edustavan muuta kuin itseään.

Itsetietoisuus on evoluutiollisesti kasvanut toiseuden tunnistamisesta, eli aivoissa tapahtuneesta kategoroinnista ja vertailusta. Eläin tulee itsetietoiseksi vertailemalla itseään toiseen. Eläin tunnistaa että sillä on erillinen identiteetti verrattuna toiseen, joten viha ja pelko edustavat.

Ihminen joka syrjii, kategoroi, valikoi tietää vahvemmin kuka hän on. Tämä on itsensä edustamista. Elämme hyvin humanistisessa ja judeokristillisessä arvomaailmassa, jossa itsensä edustus nähdään paheena. Oman identiteetin puolustaminen vaatii toisen syrjintää. Viha on osoitus oman identiteetin eroamisesta vihattavan ja vihaajan välillä.

Tästä pääsemme sopivasti epäkorrektiin asiaan. Kognitiivinen kyvykkyys, yksityiskohtien huomiointi ja erilaisuuden suhteutettu vertailu ovat merkkejä korkeasta älykkyydestä. Korkea älykkyys, aistillisuus ja yksityiskohtien tunnistaminen korreloivat kaikki keskenään aktiivisen aivotoiminnan kanssa, koska aivoilla on enemmän kerättyä informaatiota jota verrata ja josta tehdä johtopäätöksiä. Ihminen jonka aivot eivät kerää informaatiota yhä paljon samaistaa ja samaistuu enemmän. Tyhmä ei ole kognitiivisilta kyvyiltään kykenevä keräämään ja vertailemaan tietoa yhtä paljon kuin korkeamman kognitiivisen kyvyn omaava yksilö.

Voidaan siis sanoa että älykkään henkilön aivot toimivat aktiivisesti ja näin ollen erottavat yksityiskohtia enemmän kuin tyhmän ihmisen aivot. Tietysti röyhkeä sosiaalisesti epämukava erottelu ja syrjintä ei ole koskaan sosiaalisesti järkevää, koska se rajoittaa mahdollisuuksia. Tästä syystä älykkäät ihmiset ovat sosiaalisesti paljon tietoisempia ja varovaisempia, ja eivätkä toteuta avoimesti huomioitavaa syrjintää. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosi asiaa, että aktiivisemmin toimivat aivot etsivät aktiivisemmin yksityiskohtia ympäristöstämme ja yksityiskohtien kautta tulkitsee ympäröivää maailmaa ja erilaisuutta ja tekee niiden välillä vertailua.

Vaikka älykäs piiloittaisi tunteitaan erinlaisuudesta, hän silti erottelee ja analysoi keräämäänsä tietoa vertailemalla. Tästä syystä väitän että älykkään ihmisen aivot keräävät enemmän tietoa ja hän pystyy nakemään tästä syystä enemmän erilaisuutta tarkasteltavan yksityiskohdissa. Tästä samasta syystä hän näkee enemmän vertailtavaa yksityiskohtaa abstraktien yleistyksien keskeltä keräämästään informaatiosta. Tyhmä ei erota erilaisuutta vaikka hän yrittäisi. Kyse on siis fyysisestä kapasiteetista tunnistaa yksityiskohtia. Tyhmä ei pysty ja siksi samaistaa kahta ulkoisesti samalta näyttävää objektia keskenään, koska hänen aivonsa eivät kykene keräämään tarvittavaa tietoa erilaisuuden tunnistamiseksi.

Aistien kautta kerätyn tiedon yleistäminen on aivojen pääasiallinen tehtävä. Näin ollen aktiivinen kerätyn informaation kategorointi on osoitus älykkyydestä. Henkilö jonka aivot keräävät informaatiota ympäristöstään voi tehdä parempia valintoja evoluutiollisessa selviytymiskamppailussa keräämänsä informaation perusteella.

Älykkään yksilön aivot tunnistaa helposti kaksi eriävää objektia toisistaan, vaikka ne nopeasti katsottuna saattaisivat näyttää samalta,  koska hän tunnistaa erilaisuutta, vivahteita, tekstuuria, koostumusta, yksityiskohtia. Ihmisyys eli ihmislaji on Charles Darwinin määritteen mukaan seksuaaliseen lisääntymiseen viittaava termi, ja on identiteettinä kaikkein alin yhdistävä tekijä(lowest common denominator). Ihminen joka samaistuu "ihmisyyteen" ja kieltäytyy näkemästä ihmisten kesken eroavaisuuksia ideologisen ihmisyyden nimissä ja kuvittelee että ihmisyys on joku kaikkia identiteettejä korkeampi arvo ja vielä odottaa kaikkien muiden ihmisten kunnioittavan tätä samaa arvomaailmaa osoittaa omaa lapsellista naiviuttaan.

Tämä naivi lapsellinen asenne on saanut tukevan jalansijan yhteiskuntamme arvomaailmassa, jota mainostetaan kaikki eriäväisyydet voittavana absoluuttisen jumalallisena rakkautena. Yksinkertaisessa ja naivissa ajattelussa rakkaus voittaa aina vihan ja hyvä pahan. Tämä osoittaa miten yksilö samaistuu alhaisimpaan yhdistävään nimittäjään. Henkilö kieltäytyy tai ei yksinkertaisesti kykene kategoroimaan sosiaalisesti ja näin osoittaa alhaista sosiaalista lajittelua. Tämän kaltaisia ihmisiä voidaan helposti käyttää hyväksi, koska heiltä ei löydy halua tunnistaa ihmisten erilaisuutta ja näin ollen puolustaa omaa identiteettiään ja omaa etuaan, vaan olettaa että kaikki muut ihmiset ovat kuten he, ja heiltä löytyisi samanlainen halu samaistua absoluuttiseen kollektiiviseen toiseuteen/ihmisyyteen.

Tyhmälle erilaisuus ei merkitse mitään, koska tyhmä lähtee aina absoluuttisesta ja ennalta päätetystä lähtökohdasta liikkeelle, jossa hän peilaa omaa samankaltaisuuttaan muihin. Hän ei kerää informaatiota ympäristöstään ja yritä ymmärtää ympäröivää maailmaa ja toiseutta. Kaikki ihmiset ovat hänelle samalaisia oli henkilö ulkonäöltään, käytökseltään tai ajatuksiltaan kuinka erilainen tahansa. Ihminen joka ei pysty tunnistamaan erilaisuutta, tai kieltäytyy tunnistamasta erilaisuutta ideologisen uskonnollisuutensa johdosta osoittaa heikkoa älykkyyttä ja alhaista todellisuuden tajua.  Totuuden kieltäminen sosiaalisen paineen alla osoittaa myöskin heikkoa identiteettiä, koska henkilö on ylisosialisoitunut ja pelkää negatiivista sosiaalista leimaa. Hänen koko itsetuntonsa tulee muiden arvostuksesta ja näin ollen sosiaalisen normin rikkominen pelottaa häntä. Hän on valmis kieltämään totuuden ja todellisuuden muiden edessä, koska haluaa muiden hyväksyntää. Hän jopa kieltää terveen marginalisoinnin vain koska oma identiteetti on ihmisyyden edessä epäsosiaalista.

Älykkyys on kategorointia, syrjintää, tiedon keräämistä ja kerätystä tiedosta tehtäviä päätelmiä. Yleisesti älykkyydellä terminä viitataan ongelmanratkontaan, jota esimerkiksi sosiaalisesti voidaan käsitellä sosiaalisen vaikutusvallan ylläpitämisenä ja seurapiirihaukkana olemista. Älykäs on valikoivampi. Tyhmä samaistaa. 

Yksilö luo omaa identiteettiään vertaamalla itseään toiseuteen. Hän ottaa ympäristöstään sen minkä kokee olevan sosiaalisesti hyväksyttävää ja antavan hänelle evoluutiollisen edun sosiaalisessa kilpailussa. Samaistuminen ja syrjiminen ovat siis molemmat reaktioita sosiaalisessa psykologiassa, jotka perustuvat toiseuden tunnistamiseen, sekä keskenäiseen kategorointiin ja vertailuun.

Lopetan viestini hyvään lainaukseen Nietzscheltä.

”Kutsun eläintä, lajia tai yksilöä korruptoituneeksi, jos hän on menettänyt vaistonsa, jos hän valitsee tai valikoi sen mikä on haitaksi hänelle itselleen. ”Korkeamman moraalisuuden historia”, ”ihmisyyden ideaalit”, jo vietittää sen, kuin myös se, että minun pitää asiaa kommentoida, että miksi ihminen on niin rappeutunut. Elämä mielestäni esiintyy vaistona kehitykseen, selviytymiseen, voiman keräämiseen, valtaan. Siellä missä tahto valtaan epäonnistuu, siellä epäonni ja onnettomuus. Minun tahto on, että kaikkialla ihmisyys tulisi puhdistaa rappiota ja nihilismistä, joka nyt seisoo pyhimpänä.” – Friedrich Nietzsche, Antikristus  

Marxismin historia: Työväenliike ja internationalismi

Karl Marx ja internationaalinen sosialismi

Karl Marx ja Friedrich Engels aloittivat kansainvälisen sosialistisen liikehdinnän luomalla yhteiskuntateorioita ja yhteiskuntakritiikkiä, jotka perustuivat hegelistiseen dialektiikkaan. Teoriointi lähti käsittelemään yhteiskuntaa pääoman vaikutuksen ja luokkajaon kautta. Näin marxismi sai ideologsen alkunsa kaapaten samalla ideologisen vallan sosialistisesta liikehdinnästä tullessaan synonyymiksi sosialismin kanssa.

Marxismi haki vaikutusvaltaa työväenluokasta, jonka Karl Marx näki kilpailevan yhteiskunnallisesti korkeampaa luokkaa vastaan. Teoria luokkajaosta perustui käsitykseen tuloeroista ja näki tuloerokysymyksen korkeimpana identiteettikäsitteenä luokkaidentiteettiä määriteltäessä. Tästä syystä kristinusko ja kansallismielisyys nähtiin identiteettisinä uhkina luokkaidentiteetille, koska nuo identiteetit määrittivät tarkemmin ihmisen arvomaailmaa ja olivat arvomaailmaltaan suuremmassa yhteiskunnallisessa mittakaavassa kuin pääomalliset arvot ja luokkaidentiteetti.

Vaikka marxistinen teoria sai alkuunsa Karl Marxilta ja Friedrich Engelsiltä, eivät teoriat olleet muokkaantuneet lopulliseen muotoonsa kun vasta toisen internationaalin aikana. Marxistista teoriaa kehiteltiin aktiivisesti eteenpäin eri tahojen kautta ja näin syntyi eriäviä sosialistisia teorioita ja suuntauksia, jotka kilpailivat ja tukivat toisiaan.

Monet Marxin kuoleman jälkeen ilmestyneet "marxistiset" teoriat eivät enää perustuneet pelkästään pääomaan ja luokkaeroihin, vaan keskittyivät kulttuurisiin- ja arvomaailmakysymyksiin. Marxistiset teoriat alkoivat kritisoimaan ja hyökkäämään reaktionaarisina pitämiensä vaikutustekijöiden kimppuun. Valtio, uskonto ja kulttuuri nähtiin kapitalismia ja korkeampaa luokaa puolustavina reaktionaarisina käsitteinä, jonka takia marxistiset teoreetikot keskittivät suuren osan ajastaan ja energiastaan kriittisten toimintametodien rakentamiseen, termien kritisoimiseen ja yleiseen argumentaatioon.

Marxismin lopullista päämäärää on kuvattu monella eri tavalla eri koulukuntien kautta, josta onkin tullut ikuinen väittely siitä mitä marxismi tarkoittaa ja mikä marxismi oikeastaan on. Kaikkia marxistisia teorioita ja suuntauksia yhdistää kuitenkin sama utopistinen ajatus luokattomasta sosialistisesta maailmasta, jossa vallitsee globaali tasa-arvo ja vapaus.

Marxismin lopputulos olisi kommunismi. Kommunismissa ei olisi tarvetta pääomalle sekä kilpailulle, koska ihmiset elävät tasa-arvoisina ja vapaina. Teollistuminen mahdollistaisi globaalin yhteisöllisyyden, koska resursseja jaetaan tasa-arvoisuuden nimissä ja näin vapauttaen "työväen".

Marxistiset teoreetikot näkivät ongelmana yhteiskunnallisen valtarakenteen, kapitalistisen mekaniikan ja niiden ympärille kasaantuneen kulttuurisen identiteetin, jonka he kokivat sortavan ihmistä ja näin pakottaen ihmiset kilpailemaan keskenään kapitalistisessa kilpailussa. Heille kommunistinen "jalo villi" ihanne on alkutila ja automaattinen ihmisen sosiaalinen olotila ennen kapitalistisen kilpailun ja sivilisaation tuloa. Kulttuuriset vaikutteet, raha ja markkinakilpailu ylläpitivät yhteiskunnallista kilpailua ja rakensivat luokkaerot.

Marxismin 1900-luvun alun teoreetikoille tavoitteena ei kuitenkaan ollut korjata työväkeä vaivanneita ongelmia työtaistelussa, vaan saavuttaa utopistinen maailma, jossa ei ollut kapitalismin luomaa kilpailua ja luokkahierarkiaa. Tämä luonnollisen kilpailun ja hierarkian kieltävän yhteiskuntamuodon tavoitteleminen oli tärkeämpää kuin suora toiminta työolosuhteiden ja palkan parantamiseksi. Marxismista oli muodostumassa enemmän vallankumouksellinen ideologia, kuin työväen etua ajava ideologia. Ongelmana kuitenkin oli se, että tavoite oli täysin utopistinen ja epärealistinen, jonka takia työtaistelu venyi pitkälle 60-luvulle.

Kilpailu on luonnollinen osa luontoa ja kehitystä sekä elämää. Kilpailu ei keskity ainoastaan yhteiskuntaan ja pääomaan, vaan kilpailu rakentaa koko biologisen luonnon. Voimme kiteyttää ajatuksen sanomalla, "Luonto on kilpailua."  Näin ollen kilpailuton yhteiskunta on luonnoton ja luonnoton yhteiskunta ei voi missään nimessä olla terve. Luonnottomat asiat tarvitsevat jatkuvaa ylläpitoa ja huolehtimista, kun taas luonnolliset asiat hakeutuvat itsestään paikalleen, kun estävät tekijät väistyvät vaikuttamasta.

Marxistit näkivät luokattoman yhteiskunnan vallankumouksellisena lopputuloksena ja tästä heräsi kysymys siitä miten saavuttaa vallankumous ja luokaton yhteiskunta. Ainoana mahdollisuutena nähtiin luokkasota työväen ja porvarillisen kansanluokan välillä. Vasta kun työväki saavuttaisi valta-aseman yhteiskunnan sisällä ja reaktionaariset voimat olisi lopullisesti kukistettu olisi kommunistinen utopia viimeinkin mahdollinen. Tätä yhteiskunnallista vallanvaihtoa ja lopputulosta marxistit kutsuivat proletaariseksi diktatuuriksi ja tästä yksinkertaisesta ajatuksesta marxismi jakaantui kahteen eri leiriin.

Ensimmäinen internationaali eli kansainvälinen työväenliitto perustettiin Lontoossa vuonna 1864, jolloin yritettiin rakentaa ensimmäistä kansainvälistä ammattiliittoa. Kansainvälisen ammattiliiton piti kerätä kaikki vasemmalla olleet poliittiset liikkeet saman katon alle, yhdistää eri ammattikuntien edut ja yhdistää heidät kansainväliseksi vallankumoukselliseksi voimaksi. Ensimmäinen internationaali järjesti kaikkiaan kuusi kongressia eri puolilla Eurooppaa, joissa keskusteltiin ja päätettiin yhteisistä työsuojeluun ja työturvaan liittyvästä reformaatioista ja miten niitä saataisiin ajettua läpi eri puolilla Eurooppaa. Pääpiirteittäin ensimmäinen internationaali yritti hakea yhtenäistä globaalia työrintamaa ja ajaa kaikkien yhdistyksen toimintaan mukaan liittyneiden ammattikuntien yhteistä etua.

Baselin kaupungissa Sveitsissä järjestettiin viides ja toisiksi viimeinen ensimmäisen internationaalin kongressi, joka jakautui kahtia kommunistien ja anarkistien välillä. Anarkistit olivat proudhonistisen koulukunnan mutualisteja, jotka uskoivat väkivallattomaan sosialismiin. Anarkistit Mikhail Bakunin johdolla vastustivat ja syyttivät Karl Marxin kommunistisia veljiä totalitaristisiksi ja vastustivat kommunistien edustamaa parlamentarismia. Marx potki ulos Bakunin, jonka jälkeen ensimmäinen internationaali jakaantui kahtia ja molemmat ryhmittymät jatkoivat omaa kansainvälistä politiikkaansa omien internationaalien kautta. Ensimmäisen internationaalin viimeinen kokous järjestettiin Genevessä vuonna 1873.

Karl Marx kuoli sairaana ja henkisesti väsyneenä vuonna 1881, mutta idea internationaalista ei kuollut Marxin mukana, vaan  vuonna 1889 järjestettiin toinen internationaali. Toisessa internationaalissa oltiin jätetty anarkistit ulkopuolelle, mutta silti liberalistisosialistit ottivat oppositiollisen paikan anarkistien tilalle toisessa internationaalissa. Vaikka anarkismi oli kielletty kokouksesta, niin anti-autoriteettiset liberalistit hallitsivat pääosaa keskustelusta ja tämä johti toisen internationaalin ideologiseen hajoamiseen ensimmäisen maailmansodan alkaessa.

Toinen internationaali jatkoi toimintaansa aina ensimmäiseen maailmansotaan saakka ja toimi epäsuorasti tukien Venäjän kommunisteja osoittaen tukensa  kommunistisen vallankumouksen puolesta. Toinen internationaali kuitenkin kaatui, kun työväki ei kapinoinut korkeampaa luokkaa vastaan, vaan päätti ylläpitää omaa kansallista identiteettiään luokkaidentiteettiä tärkeämpänä.

Rahan mekaniikka

Rahan arvo on suhteellista

Rahan tehtävänä on edustaa hyödykkeen arvoa osto- ja myyntitilanteessa ja toimia markkinoiden välisenä yhteisenä arvomittarina, eli ostajan ja myyjän vaihtoarvon välineenä. Raha on hyödykkeiden arvoa vertaileva arvoyksikkö.

Hyödykkeen takana on aina työtä ja näin ollen raha itsessään edustaa ostettavan hyödykkeen takana tapahtunutta työtä. Tehtävä työ kulminoituu lopputuloksena, eli myytävänä hyödykkeenä(tuotteena, palveluna). Hyödykkeinä voi olla mitä tahansa palvelustasta aina tuotteeseen. Eri hyödykkeet vaativat eriävän määrän aikaa, työtä ja resursseja, joka luo itsessään ongelman arvioitaessa tuotteen rahallista arvoa. Siksi hyödykkeen arvioitu rahallinen arvo on aina arvio sen valmistukseen kulutetusta ajasta ja energiasta.

Rahan arvo on tapauskohtainen ja symbolinen. Raha ei itse sisällä arvoa, vaan edustaa arvoa. Jotta rahan arvo olisi yhteinen, rahan arvoa on historiassamme pidetty kiinni arvometalleissa, sekä teollistumisen myötä maan viennissä ja tuonnissa. Tämä on kuitenkin vain teennäinen tapa antaa rahalle arvoa. Raha on vaihdon yhteydessä symbolinen ja tilannekohtainen. Tästä syystä rahan arvo on helposti manipuloitavissa spekulaation; valuutanvaihdon ja pörssikaupan kautta.

Valuutta on käytännössä arvoton ellei niillä ole valtion instituutiota ja lainsäädäntöä virallistamassa rahaa kuluttajien silmissä. Kyseessä on eräänlainen sekulaarinen uskonto. Rahaa palvovat kaikki markkina-alueella toimivat ihmiset ja koska yhteiskuntamme perustuu markkinatalouteen on raha ohjaava voima yhteiskunnassamme. Rahan arvo vaatii uskoa ja  tämän takia esimerkiksi väärennetty raha menettää arvonsa heti, kun se todetaan väärennetyksi. Tätä uskoa hallitsee pankki, joka kieltäytyy tallentamasta ja ottamasta vastaan rahaa, jos se on todettu väärennetyksi.

Raha omistaa arvon vain, kun rahaa lopullinen vastaanottava osapuoli pankki toteaa että raha on oikeaa. Kaikki muut osapuolet välttävät väärää rahaa, koska he eivät voi tallentaa rahaa pankkiin. Tässä tilanteessa korkein autoriteetti pankki määrää rahan lopullisen arvokkuuden tai arvottomuuden tarkastelemalla tallennettavaa rahaa ja sen aitoutta, mutta pankki ei määritä mitä hyödyke ja työ oikeasti vaativat arvoltaan.

Valtion lainsäädäntö ja markkina-alueella toimivat pankit virallistavat valuutan. Nämä autoriteetit luovat uskoa rahaan. Todellisuudessa rahan arvo on kuluttajalla, joka tekee päätöksen kuluttaa, koska uskoo rahan uudelleenkäyttöarvoon. Ongelmana on tietysti rahan tallentaminen pankkiin tai toiseen valuuttaan, jos raha ei ole virallistettu. 

Valuutta toimiakseen ei suoranaisesti tarvitse valtiota, instituutiota, markkina-aluetta, koska valuutan arvo on sopimus vaihtavien osapuolien kesken vaihdon yhteydessä. Tämä on siis vaihtokauppataloudessa, jossa valuuttana voi toimia mikä tahansa sovittu hyödyke. Ongelma syntyy vain suurissa talousalueissa, jossa rahan arvo on uskonto, eikä kiinni fyysisissä todellisuudessa hyödykkeissä ja sen takana olleessa työssä.

Valuutan arvoa spekuloidaan kokonais liikevaihdon kautta. Kuinka paljon kyseistä valuuttaa on kulloinkin kierrossa. Rahaa häviää talousalueesta kolmella tavalla: pankit perii velkoja, yksityiset keräävät rahaa säästöön eivätkä kuluta ja näin ollen ei päästä rahaa takaisin kiertoon, tai kolmantena vaihtoehtona raha menee talousalueen ulkopuolelle. Valuutan arvo nykyisessä taloudessa nousee sen uskottavuuden noustessa, eli käytännössä kun liikevaihto kasvaa ja tarpeeksi rahaa vaihtaa omistajaa. Valuutan arvo laskee, jos rahaa otetaan pois markkina-alueesta tai kukaan ei kuluta. Näin liikevaihto pienenee ja rahan arvo laskee.

Raha vaatii liikevaihtoa, jotta raha on arvokasta. Sitä enemmän tehdään liikevaihtoa rahalla, sitä arvokkaampaa raha on. Sama pätee arvometalleissa ja esimerkiksi kullassa, jonka arvo nousee sitä mukaan kun kansainvälisesti valuuttojen arvo tippuu. Valtiotaloudellisesti valuutta vaatii siis liikevaihtoa ja yksi tapa ylläpitää valuutan liikevaihtoa on virallistaa valuutta valtion kautta, tai valvoa talletuksia pankin kautta ja vain hyväksyä tiettyä valuutallista arvoa. Näin pankit päättävät mikä on arvoiltaan tallentamisen arvoista ja mikä ei ja esimerkiksi muu arvotavaraa ei pankkiin rahallisesti voi tallentaa.

Siispä voidaan sanoa, että raha vaatii valtiollista instituutiota rakentamaan uskoa ja luottamusta rahan arvoon. Rahan arvo tulee talousalueen spekulatiivisesta arviosta, jota arvioidaan markkina-alueen sisällä tapahtuvasta työstä ja sen ympärillä tapahtuvasta liikevaihdosta, eli tuotettavista hyödykkeistä. Jos ihmiset lopettavat uskomasta valuutan A arvoon lopettamalla kyseisen valuutan käytön ja siirtyvät käyttämään valuutta B. Menettää valuutta A arvonsa ja valuutta B kasvattaa arvoaan. Kaikki lainat, säästöt ja sijoitukset menettävät samalla arvonsa, jotka olivat sidottuna valuutta A:han, kun taas kaikki valuutta B:n spekulatiiviseen arvoon nojaavat osakkeet kasvattavat arvoaan.

Rahan arvon kaaduttua kaikki mikä ei ole kiinteää materiaa ja fyysisen työn tulosta on tuolloin arvotonta. Tietenkin yhden ihmisen uskonpuute arvoon ei muuta valuutan kokonaisarvoa, mutta jos vaikka kokonainen pörssi sanoo, että valuutta on "arvoton" niin valuutalle käy huonosti.

Rahan arvoa on yritetty vahvistaa liittämällä rahan arvoa kulta- ja hopeakantaan. Tämä tosiaan pitää rahan arvon tasaisempana ja kiinteämpänä, koska kulta ja hopea ovat konkreettisempaa kuin raha-arvon kelluva spekulaatio. Kultaa pidetään arvokkaana niiden hankalan kaivostuksen ja näin ollen harvinaisuuden takia. Kullan ja hopean arvo on yhtä lailla suhteellista, kuin rahankin ja on ainoastaan arvokasta kulttuurisen palvonnan takia.

Spekulaatio ohjaa uskoa rahan ja sijoitusten turvallisuuteen, mutta se voi myös heikentää sitä. Tämä on työkalu, jota monikansalliset rahakeplottelijat käyttävät hyödyksi voiton kasvattamiseksi. Spekulaatiota voidaan myös käyttää taloudellisena aseena ja sillä voidaan kaataa kilpailevia yrityksiä ja jopa kokonaisia valtioita, joiden talous nojaa ulkomaiseen kauppaan ja rahan vaihtoon. Tämä on syy miksi valtion talouspolitiikan pitäisi rajoittaa osaketoimintaa rankalla kädellä ja hiljentää talouskasvuspekulaation ja sitä kautta osakearvon venyttelyä.

Moderni talous perustuu kulutukseen ja siksi on luonnollista että talousalue ja markkinat haluavat kasvattaa omaa liikevaihtoaan. Pitää ymmärtää että valuutta ei saa suoraan voimaa ohjatusti, vaan valuutan arvo kasvaa vain jos tuotteen myyjä vaati maksuvälineeksi juuri kyseisen valuutan. Siispä ostaja ei määrää, vaan hyödykettään eteenpäin myyvä osapuoli. Hän on se joka päättää ottaa vastaan kyseisen valuutan maksuksi.

Mitä raha on? Tuo on kysymys johon pitää jokaisen pystyä vastaamaan, jos haluaa ymmärtää kapitalistista nyky-yhteiskuntaa ja kapitalismiin liittyviä ongelmia.

Rahan tehtävä ei ole pelkästään vaihtovälineenä toimiminen, tai edes arvon edustus. Rahan tehtävä on toimia yhteiskunnallisten rattaiden öljynä, jotta yhteiskunta jatkaa pyörimistään. Kaikki rahan kiertokulkua rajoittava toiminta tuottaa yhteiskunnallisia ongelmia. Siksi on erityisen tärkeää, että raha ei kasaannu suurissa määrin yksityisten taskuun, tai raha matkusta talousalueemme ulkopuolelle, jolloin työstä saatava arvo ei palaa takaisin talousalueeseen. Kaiken kansallisen talouspolitiikan pitäisi kulminoitua tähän käsitykseen.

Työ on yhteiskunnan perusta

Työn ontologiaa

Mitä työ käsitteenä tarkoittaa? Työ on energian ja ajan käyttöä lopputuloksen saavuttamiseksi. Tämä työn yhtälö on universaalinen käsite ja vaikuttaa luonnossa samalla tavalla kuin vuorovaikutuksen laki.

Työ käsitteenä voidaan jakaa moneen eri muotoon, mutta yleisessä keskustelussa voimme jakaa työn kahteen eri kategoriaan: kapitalistiseen ja sosialistiseen työhön. Kapitalistinen työ on työtä, jossa työn arvo eli palkka maksetaan rahalla, kun taas sosialistinen työ on työtä, jossa työn korvaus on lopputuloksesta saatava kollektiiviin tai yksilöön kohdistuva suora tai epäsuora hyöty. Kapitalistisen työn esimerkkinä toimii normaali palkkatyö, mutta sosialistinen työ on käsitteeltään laajempi ja kaipaa tästä syystä enemmän selvennystä.

Sosialistista työtä on kaikki työ, joka saavuttaa yksilön tai yhteisön etua/tahtoa suorasti tai epäsuorasti. Oman puutarhan hoitaminen on palkatonta työtä jokaiselle puutarhan omistavalle henkilölle. Samalla tavalla myös lasten kasvatus, talkootyöt, oman kodin siivoaminen tai jopa päivittäinen ruoanlaitto ovat normaaleja arkeen kuuluvia töitä. Me teemme joka päivä työtä laittaen omaa vapaa-aikaamme ja energiaamme asioiden ja työn sekä työstä saatavan lopputuloksen saavuttamiseksi. Kapitalistinen työ on yhteiskuntaamme ajava voima, mutta sosialistinen työ on yhteiskuntamme sielu. Uskon vahvasti siihen, että yhteiskunnan eli kansamme pitäisi ohjata rahaa eikä rahan ihmistä. Me suomalaiset luomme yhteiskuntamme toisistamme ja olemme yhdessä tässä globaalissa maailmassa. Auttakaamme siis toinen toisiamme, koska kukaan ei sitä meidän puolesta tee.

Valitettavasti asiat eivät mene näin ruusuisesti. Yleisesti yhteiskuntamme tuntuu liikkuvan kohti työnteon paheksuntaa ja halveksintaa, jossa työ nähdään yleisesti vastenmielisenä asiana. Mitä haastavampaa ja fyysisempää työ on, sitä vähemmän sitä yhteiskunnassamme arvostetaan. Kaikki työ, joka saattaa vaatia haalareita, turvaliivejä, työkaluja, ulkona olemista tai epäsäännöllistä työrytmiä, nähdään pahana ja vastenmielisenä asiana. Lapsille opetetaan jo varhaisessa vaiheessa, ettei heidän tulisi mennä ammattikouluun ja oppia käytännöllisiksi ja omatoimisiksi työntekijöiksi, vaan että heidän tulisi mennä lukioon ja tulla poliitikoiksi, filosofeiksi, lakimiehiksi, lääkäreiksi, psykologeiksi ja tiedemiehiksi. Näin lapset opetetaan jo pienestä pitäen halveksimaan duunareita ja näin tavoittelemaan ja kunnioittamaan yhteiskunnan korkeampiluokkaisia. Näin yhteiskuntamme kasvattaa sukupolvesta toiseen uusia luokkia pyörittämään yhteiskunnallista oravanpyörää, jossa edesautetaan luokkajakoa ja yhteiskunnan sisällä lisääntyvää eriarvoisuuden identiteettiä. Näin kansalaiset eivät ole enää veljiä, vaan kamppailevat keskenään kapitalistisen kilpailuyhteiskunnan sääntöjen mukana pääomasta ja pääoman mukana tulevasta sosiaalisesta statuksesta.

Ritva Salminen kirjoitti Helsingin Sanomissa 6.12.2009, että jopa yksi kolmesta nuoresta haaveilee unelma-ammatikseen julkkiksen. Kirjoitus tuo esille sen, kuinka joka kolmas 15–24-vuotias haaveilee kuuluisuudesta. Toiveesta on tullut niin tavallinen, että pikkulasten leikeissäkin julkkis on jo ammatti siinä missä lääkärin tai palomiehen työ. Hienointa on olla malli, juontaja tai laulaja. Kun tarinat koulutytöstä kuuluisuuteen ja tarkkisluokalta hevitähdeksi toistuvat vuodesta toiseen mediassa, uutteruuteen perustuva työetiikka tuntuu tylsältä. Miksi pitäisi raataa vuosia koulussa, jotta pääsisi pätkätöihin toimistoon, kun on olemassa nopea urapolku työhön, jossa voi toteuttaa itseään ja olla ihailtu? Kaikki eivät kuitenkaan voi olla muusikoita, presidenttejä, pääministereitä, pankinjohtajia tai alkoholisoituneita filosofeja, jotka kertovat konjakkilasi kädessään kommenttejaan päivän uutisista. Yhteiskunta alkaa halveksia oikeaa työtä ja tavallisia ihmisiä, jotka tekevät työnsä ja maksavat veronsa.

Nuorisolle kuin myös vanhemmillekin seikkailijoille kasvaa epärealistinen maailmannäkemys, jossa yhteiskunta pyörii eteenpäin itsestään ilman mitään yksilöiden vaikutusta; he ovat vain hiiri ikuisesti ympäri pyörivässä oravanpyörässä, jossa heidän osallistumisensa ja panostuksensa yhteiskuntaan eivät merkitse mitään. Tästä ovat lähtöisin näkemykset luokkaeroista, jotka edesauttavat epätoivoa ja epätasa-arvoa kansalaistemme keskuudessa. Todellisuus on kuitenkin, ettei yhteiskunta pysty pyörimään, ellei joku oikeasti korjaa ja rakenna yhteiskuntamme infrastruktuuria eli teitä ja siltoja sekä kasvata, myy, tee ja jakele ruokaa tai siivoa ja lakaise yhteisessä käytössä olevia katujamme.

Käsitys siitä, että arkipäivän tylsät työt ovat vain alemmille yhteiskuntaluokissa tallaaville, on käsite, joka ylläpitää luokkaeroja ja alistettuja yhteiskuntamme luokkia kansalaiskunnioituksessa. Duunari itse pitää itsensä henkisessä ansassa palvomalla, haaveilemalla ja kunnioittamalla korkealuokkaisia ja samalla halveksii omaa ammattikuntaansa, vaikka asetelman tulisi olla juuri päinvastainen. Myös muut samassa tilanteessa olevat haaveilevat samoin paremmasta duunista ja näin luovat itse oman henkisen vankilansa, jossa ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella. Siksi tämä käsitys ”tylsästä” duunista on yleinen, syövänkaltainen käsitys nykysuomalaisen ajatusmaailmassa. Työn arvostuksen yhteiskunnan keskuudessa on noustava, tai yhteiskunta murenee ja eriarvoisuus kansalaisten keskuudessa lisääntyy.

Suuri osa duunareista ja ”tylsien töiden” tekijöistä on tyytymättömiä sosiaaliseen statukseensa ja palkan vähäisyyteen, joka määrää sosiaalisen statuksen kapitalistisessa yhteiskunnassa. He joutuvat yhteiskunnan arvostelemiksi, koska kapitalistinen kilpailuyhteiskunta arvostaa vain rahaa ja valtaa. Niccolò Machiavelli sanoi, että kaiken vallan kulmakivi on imago ja kuuluisuus. Tämä pitää paikkaansa, ja siksi kuuluisuuden henkilöä arvostetaan enemmän kuin roskakuskia. Tästä syystä ihmiset haluavat lisätä omaa valtaansa nostamalla omaa sosiaalista statustaan työn ja siitä lähtevän identiteetin kautta. Ihmisille kasvaa pakkomielle työhön ja työstä lähtevään imagoon, joka saa heidät pakkomielteisesti unohtamaan kaiken muun tärkeän asian elämässä.

Kaikki kulminoituu lopulta itsevihaan ja vihaan omaa sosiaalista tilannetta kohtaan, mikä nousee aidosta tahdosta nousta yhteiskunnassamme portaikossa ja halusta olla arvostettu ja kunnioitettu ihminen muiden joukossa. Miksi emme siis osoita kunnioitusta todellista työtä tekeviä lähimmäisiämme kohtaan ja haasta samalla kapitalistista kilpailukultturia? Milloin sinä sanoit pyyteettömästi kiitos katua lakaisevalle talonmiehelle tai jätit aamuksi Siwan neidille kukkia kaupan oven eteen? Olisiko aika aktivoitua ja osoittaa arvostusta lähimmäisiä kohtaan? Tarinat pyyteettömistä tapauksista leviävät ja inspiroivat muita. Tiedän, että amerikkalainen kapitalistinen arvomaailma on rantautunut Suomeen, mutta sitä vastaan voi jokainen taistella muuttamalla omaa käytöstään ja osoittamalla jaloa ja kunniallista suomalaista käytöstä muita kansalaisia kohtaan. Tämä nostaa muiden mieltä ja toimii esimerkkinä muille kansalaisillemme, ja samalla sinä tunnet olosi paremmaksi ihmiseksi.

Näin ollen huomioit veljiäsi ja siskojasi osoittamalla kunnioitusta kaikissa yhteiskuntamme luokissa. Siksi on todettava, että yhteiskuntaluokkamme alinta porrasta halveksii vain rikkinäinen ja ruma mieli, joka kuvittelee olevansa parempi ja ansaitsevansa paikkansa yhteiskunnan portaikossa korkeammalla. He eivät kuitenkaan näe oman työnsä tarkoitusta ja tärkeyttä yhteiskunnan kokonaisvaltaisen toiminnan kannalta ja samalla he ovat painamassa alas muita yhteiskunnan jäseniä. Heiltä tuleva negatiivinen signaali ja halveksinta rakentavat sortoa. Todellisuudessa jokaisella työllä on oma tarkoituksensa ja paikkansa yhteiskunnan pyörimisen ja yleisen hyvinvoinnin takaamiseksi.

Suuri osa nuorista, jotka käyvät lukion, joutuvat kosketukseen realiteettien kanssa heti lukion loputtua ja joutuvat joko monikansallisen roskaruokaketjun tiskin taakse palvelemaan perjantaiyön sumussa valomerkin jälkeen suunnistavia päihtyneitä porvariluokan kakaroita tai Siwan kassalle lajittelemaan hintalappuja ja tekemään inventaariota samalla, kun joku puliukko ottaa juoksukaljat ja ryntää kassan ohi ulos. Lukion jälkeen jäljelle jäävät vain edellä mainittujen lisäksi ne, jotka yrittävät uudelleen kouluttautua johonkin ammattikouluun tai korkeakouluun. Monet nuoret jäävät kokonaan ilman työtä ja elävät sosiaaliturvalla yhteiskunnasta pikkuhiljaa syrjäytyen ja eristäytyen.

Väite siitä, ettei näitä käsitteitä ja koko luokkajaottelua voisi poistaa tai muuttaa, on täysin epärealistinen käsitys. Aina tulee olemaan yhteiskunnallista hierarkiaa. Ongelma ei ole itse hierarkia, vaan työn ja työntekijän halveksuminen. Yksi suurimmista syistä raskaan työnteon halveksintaan johtuu palkasta ja työhön vaadittavasta panostuksesta. Nämä kaksi asiaa eivät korreloi oikeudenmukaisesti, joten arvostus työtä kohtaan ei tule markkinan kautta. Mitä raskaampi työ, sitä isompi palkka, vaikka todellisuudessa tämä ei toteudu Suomessa. Asialle pitäisi tietenkin löytää ratkaisu, mutta nykyistä uusliberalistista talouspolitiikkaa ajavat poliitikot ja omaa taloudellista etuaan ajavat kapitalistit ovat näin tilannetta edistäneet. Yhä useammin nuoret työllistyvät vuokratyöfirmojen kautta, mikä tekee heidät heikoiksi työsuojelurintamalla. Ammattiliittojen pitkään jatkunut heikkeneminen on tehnyt työväestä ja duunareista heikon yhteiskuntaluokan.

Jos asialle ei tehdä mitään ja jos yleistä kansallista heräämistä ei tapahdu, niin rappio jatkuu, kunnes saavutamme räjähdyspisteen. Työn halveksunta yhteiskunnassamme johtaa koko yhteiskunnan rappioon, joka samalla johtaa vähätuloisten, työttömien ja korkeapalkkaisten väliseen kuiluun. Tämä yhteiskunnan pirstoutuma tulee näkymään myös sukupuolten ja ikäryhmien välillä kuin myös asuinpaikkakohtaisena jakaumana. Nämä tulehtuneet välit yhteiskuntamme sisällä tulevat pahimmassa tapauksessa purkautumaan väkivaltana, mikä ei ole kenenkään tahto.

Jos rakennushommat ovat nuorison mielestä vastenmielisiä, mutta räppäri, TV-tähti tai joku muu yhteiskunnan palvontaa nauttiva turha yksilö on ihannoitava, on yhteiskuntamme sisältä mätä ja käsityksiä on radikaalisti muutettava. On uudelleen rakennettava käsitys työn mielekkyydestä ja kansallisesta veljeydestä yhteiskuntaluokkien läpi. Vaikka tämä on hyvin kylmä ja yksinkertaistettu näkemykseni koko yhteiskuntamme rakenteesta, on siinä vahva totuuspohja. Arvostus työntekoon on palautettava. Tätä ei kuitenkaan voida toteuttaa, ellei työstä saa työnarvoista palkkaa ja ellei koko yhteiskunta ota aikuismaista lähestymistapaa yhteisen hyvän edistämiseksi. Valitettavasti yhteiskuntaamme ohjataan jatkuvasti kohti lapsellisuutta, jossa aikuiset vaativat lapsellisesti ja itsekkäästi vapauksia, mutta eivät halua kantaa vastuuta ja sen sijaan toteuttavat omaa narsistisuuttaan yhteiskunnan kustannuksella. Tätä harjoittavat vain ne ihmiset, jotka kieltäytyvät kasvamasta aikuisiksi ja haluavat juosta omaa kuolevaisuuttaan pakoon hetkellisten nautintojen ja oman sosiaalisen statuksen pönkittämisen kautta, mikä on vain osoitus lyhytnäköisyydestä ja seuraavan sukupolven laiminlyönnistä.