Marxismin historia: Työväenliike ja internationalismi

Karl Marx ja internationaalinen sosialismi

Karl Marx ja Friedrich Engels aloittivat kansainvälisen sosialistisen liikehdinnän luomalla yhteiskuntateorioita ja yhteiskuntakritiikkiä, jotka perustuivat hegelistiseen dialektiikkaan. Teoriointi lähti käsittelemään yhteiskuntaa pääoman vaikutuksen ja luokkajaon kautta. Näin marxismi sai ideologsen alkunsa kaapaten samalla ideologisen vallan sosialistisesta liikehdinnästä tullessaan synonyymiksi sosialismin kanssa.

Marxismi haki vaikutusvaltaa työväenluokasta, jonka Karl Marx näki kilpailevan yhteiskunnallisesti korkeampaa luokkaa vastaan. Teoria luokkajaosta perustui käsitykseen tuloeroista ja näki tuloerokysymyksen korkeimpana identiteettikäsitteenä luokkaidentiteettiä määriteltäessä. Tästä syystä kristinusko ja kansallismielisyys nähtiin identiteettisinä uhkina luokkaidentiteetille, koska nuo identiteetit määrittivät tarkemmin ihmisen arvomaailmaa ja olivat arvomaailmaltaan suuremmassa yhteiskunnallisessa mittakaavassa kuin pääomalliset arvot ja luokkaidentiteetti.

Vaikka marxistinen teoria sai alkuunsa Karl Marxilta ja Friedrich Engelsiltä, eivät teoriat olleet muokkaantuneet lopulliseen muotoonsa kun vasta toisen internationaalin aikana. Marxistista teoriaa kehiteltiin aktiivisesti eteenpäin eri tahojen kautta ja näin syntyi eriäviä sosialistisia teorioita ja suuntauksia, jotka kilpailivat ja tukivat toisiaan.

Monet Marxin kuoleman jälkeen ilmestyneet "marxistiset" teoriat eivät enää perustuneet pelkästään pääomaan ja luokkaeroihin, vaan keskittyivät kulttuurisiin- ja arvomaailmakysymyksiin. Marxistiset teoriat alkoivat kritisoimaan ja hyökkäämään reaktionaarisina pitämiensä vaikutustekijöiden kimppuun. Valtio, uskonto ja kulttuuri nähtiin kapitalismia ja korkeampaa luokaa puolustavina reaktionaarisina käsitteinä, jonka takia marxistiset teoreetikot keskittivät suuren osan ajastaan ja energiastaan kriittisten toimintametodien rakentamiseen, termien kritisoimiseen ja yleiseen argumentaatioon.

Marxismin lopullista päämäärää on kuvattu monella eri tavalla eri koulukuntien kautta, josta onkin tullut ikuinen väittely siitä mitä marxismi tarkoittaa ja mikä marxismi oikeastaan on. Kaikkia marxistisia teorioita ja suuntauksia yhdistää kuitenkin sama utopistinen ajatus luokattomasta sosialistisesta maailmasta, jossa vallitsee globaali tasa-arvo ja vapaus.

Marxismin lopputulos olisi kommunismi. Kommunismissa ei olisi tarvetta pääomalle sekä kilpailulle, koska ihmiset elävät tasa-arvoisina ja vapaina. Teollistuminen mahdollistaisi globaalin yhteisöllisyyden, koska resursseja jaetaan tasa-arvoisuuden nimissä ja näin vapauttaen "työväen".

Marxistiset teoreetikot näkivät ongelmana yhteiskunnallisen valtarakenteen, kapitalistisen mekaniikan ja niiden ympärille kasaantuneen kulttuurisen identiteetin, jonka he kokivat sortavan ihmistä ja näin pakottaen ihmiset kilpailemaan keskenään kapitalistisessa kilpailussa. Heille kommunistinen "jalo villi" ihanne on alkutila ja automaattinen ihmisen sosiaalinen olotila ennen kapitalistisen kilpailun ja sivilisaation tuloa. Kulttuuriset vaikutteet, raha ja markkinakilpailu ylläpitivät yhteiskunnallista kilpailua ja rakensivat luokkaerot.

Marxismin 1900-luvun alun teoreetikoille tavoitteena ei kuitenkaan ollut korjata työväkeä vaivanneita ongelmia työtaistelussa, vaan saavuttaa utopistinen maailma, jossa ei ollut kapitalismin luomaa kilpailua ja luokkahierarkiaa. Tämä luonnollisen kilpailun ja hierarkian kieltävän yhteiskuntamuodon tavoitteleminen oli tärkeämpää kuin suora toiminta työolosuhteiden ja palkan parantamiseksi. Marxismista oli muodostumassa enemmän vallankumouksellinen ideologia, kuin työväen etua ajava ideologia. Ongelmana kuitenkin oli se, että tavoite oli täysin utopistinen ja epärealistinen, jonka takia työtaistelu venyi pitkälle 60-luvulle.

Kilpailu on luonnollinen osa luontoa ja kehitystä sekä elämää. Kilpailu ei keskity ainoastaan yhteiskuntaan ja pääomaan, vaan kilpailu rakentaa koko biologisen luonnon. Voimme kiteyttää ajatuksen sanomalla, "Luonto on kilpailua."  Näin ollen kilpailuton yhteiskunta on luonnoton ja luonnoton yhteiskunta ei voi missään nimessä olla terve. Luonnottomat asiat tarvitsevat jatkuvaa ylläpitoa ja huolehtimista, kun taas luonnolliset asiat hakeutuvat itsestään paikalleen, kun estävät tekijät väistyvät vaikuttamasta.

Marxistit näkivät luokattoman yhteiskunnan vallankumouksellisena lopputuloksena ja tästä heräsi kysymys siitä miten saavuttaa vallankumous ja luokaton yhteiskunta. Ainoana mahdollisuutena nähtiin luokkasota työväen ja porvarillisen kansanluokan välillä. Vasta kun työväki saavuttaisi valta-aseman yhteiskunnan sisällä ja reaktionaariset voimat olisi lopullisesti kukistettu olisi kommunistinen utopia viimeinkin mahdollinen. Tätä yhteiskunnallista vallanvaihtoa ja lopputulosta marxistit kutsuivat proletaariseksi diktatuuriksi ja tästä yksinkertaisesta ajatuksesta marxismi jakaantui kahteen eri leiriin.

Ensimmäinen internationaali eli kansainvälinen työväenliitto perustettiin Lontoossa vuonna 1864, jolloin yritettiin rakentaa ensimmäistä kansainvälistä ammattiliittoa. Kansainvälisen ammattiliiton piti kerätä kaikki vasemmalla olleet poliittiset liikkeet saman katon alle, yhdistää eri ammattikuntien edut ja yhdistää heidät kansainväliseksi vallankumoukselliseksi voimaksi. Ensimmäinen internationaali järjesti kaikkiaan kuusi kongressia eri puolilla Eurooppaa, joissa keskusteltiin ja päätettiin yhteisistä työsuojeluun ja työturvaan liittyvästä reformaatioista ja miten niitä saataisiin ajettua läpi eri puolilla Eurooppaa. Pääpiirteittäin ensimmäinen internationaali yritti hakea yhtenäistä globaalia työrintamaa ja ajaa kaikkien yhdistyksen toimintaan mukaan liittyneiden ammattikuntien yhteistä etua.

Baselin kaupungissa Sveitsissä järjestettiin viides ja toisiksi viimeinen ensimmäisen internationaalin kongressi, joka jakautui kahtia kommunistien ja anarkistien välillä. Anarkistit olivat proudhonistisen koulukunnan mutualisteja, jotka uskoivat väkivallattomaan sosialismiin. Anarkistit Mikhail Bakunin johdolla vastustivat ja syyttivät Karl Marxin kommunistisia veljiä totalitaristisiksi ja vastustivat kommunistien edustamaa parlamentarismia. Marx potki ulos Bakunin, jonka jälkeen ensimmäinen internationaali jakaantui kahtia ja molemmat ryhmittymät jatkoivat omaa kansainvälistä politiikkaansa omien internationaalien kautta. Ensimmäisen internationaalin viimeinen kokous järjestettiin Genevessä vuonna 1873.

Karl Marx kuoli sairaana ja henkisesti väsyneenä vuonna 1881, mutta idea internationaalista ei kuollut Marxin mukana, vaan  vuonna 1889 järjestettiin toinen internationaali. Toisessa internationaalissa oltiin jätetty anarkistit ulkopuolelle, mutta silti liberalistisosialistit ottivat oppositiollisen paikan anarkistien tilalle toisessa internationaalissa. Vaikka anarkismi oli kielletty kokouksesta, niin anti-autoriteettiset liberalistit hallitsivat pääosaa keskustelusta ja tämä johti toisen internationaalin ideologiseen hajoamiseen ensimmäisen maailmansodan alkaessa.

Toinen internationaali jatkoi toimintaansa aina ensimmäiseen maailmansotaan saakka ja toimi epäsuorasti tukien Venäjän kommunisteja osoittaen tukensa  kommunistisen vallankumouksen puolesta. Toinen internationaali kuitenkin kaatui, kun työväki ei kapinoinut korkeampaa luokkaa vastaan, vaan päätti ylläpitää omaa kansallista identiteettiään luokkaidentiteettiä tärkeämpänä.

Rahan mekaniikka

Rahan arvo on suhteellista

Rahan tehtävänä on edustaa hyödykkeen arvoa osto- ja myyntitilanteessa ja toimia markkinoiden välisenä yhteisenä arvomittarina, eli ostajan ja myyjän vaihtoarvon välineenä. Raha on hyödykkeiden arvoa vertaileva arvoyksikkö.

Hyödykkeen takana on aina työtä ja näin ollen raha itsessään edustaa ostettavan hyödykkeen takana tapahtunutta työtä. Tehtävä työ kulminoituu lopputuloksena, eli myytävänä hyödykkeenä(tuotteena, palveluna). Hyödykkeinä voi olla mitä tahansa palvelustasta aina tuotteeseen. Eri hyödykkeet vaativat eriävän määrän aikaa, työtä ja resursseja, joka luo itsessään ongelman arvioitaessa tuotteen rahallista arvoa. Siksi hyödykkeen arvioitu rahallinen arvo on aina arvio sen valmistukseen kulutetusta ajasta ja energiasta.

Rahan arvo on tapauskohtainen ja symbolinen. Raha ei itse sisällä arvoa, vaan edustaa arvoa. Jotta rahan arvo olisi yhteinen, rahan arvoa on historiassamme pidetty kiinni arvometalleissa, sekä teollistumisen myötä maan viennissä ja tuonnissa. Tämä on kuitenkin vain teennäinen tapa antaa rahalle arvoa. Raha on vaihdon yhteydessä symbolinen ja tilannekohtainen. Tästä syystä rahan arvo on helposti manipuloitavissa spekulaation; valuutanvaihdon ja pörssikaupan kautta.

Valuutta on käytännössä arvoton ellei niillä ole valtion instituutiota ja lainsäädäntöä virallistamassa rahaa kuluttajien silmissä. Kyseessä on eräänlainen sekulaarinen uskonto. Rahaa palvovat kaikki markkina-alueella toimivat ihmiset ja koska yhteiskuntamme perustuu markkinatalouteen on raha ohjaava voima yhteiskunnassamme. Rahan arvo vaatii uskoa ja  tämän takia esimerkiksi väärennetty raha menettää arvonsa heti, kun se todetaan väärennetyksi. Tätä uskoa hallitsee pankki, joka kieltäytyy tallentamasta ja ottamasta vastaan rahaa, jos se on todettu väärennetyksi.

Raha omistaa arvon vain, kun rahaa lopullinen vastaanottava osapuoli pankki toteaa että raha on oikeaa. Kaikki muut osapuolet välttävät väärää rahaa, koska he eivät voi tallentaa rahaa pankkiin. Tässä tilanteessa korkein autoriteetti pankki määrää rahan lopullisen arvokkuuden tai arvottomuuden tarkastelemalla tallennettavaa rahaa ja sen aitoutta, mutta pankki ei määritä mitä hyödyke ja työ oikeasti vaativat arvoltaan.

Valtion lainsäädäntö ja markkina-alueella toimivat pankit virallistavat valuutan. Nämä autoriteetit luovat uskoa rahaan. Todellisuudessa rahan arvo on kuluttajalla, joka tekee päätöksen kuluttaa, koska uskoo rahan uudelleenkäyttöarvoon. Ongelmana on tietysti rahan tallentaminen pankkiin tai toiseen valuuttaan, jos raha ei ole virallistettu. 

Valuutta toimiakseen ei suoranaisesti tarvitse valtiota, instituutiota, markkina-aluetta, koska valuutan arvo on sopimus vaihtavien osapuolien kesken vaihdon yhteydessä. Tämä on siis vaihtokauppataloudessa, jossa valuuttana voi toimia mikä tahansa sovittu hyödyke. Ongelma syntyy vain suurissa talousalueissa, jossa rahan arvo on uskonto, eikä kiinni fyysisissä todellisuudessa hyödykkeissä ja sen takana olleessa työssä.

Valuutan arvoa spekuloidaan kokonais liikevaihdon kautta. Kuinka paljon kyseistä valuuttaa on kulloinkin kierrossa. Rahaa häviää talousalueesta kolmella tavalla: pankit perii velkoja, yksityiset keräävät rahaa säästöön eivätkä kuluta ja näin ollen ei päästä rahaa takaisin kiertoon, tai kolmantena vaihtoehtona raha menee talousalueen ulkopuolelle. Valuutan arvo nykyisessä taloudessa nousee sen uskottavuuden noustessa, eli käytännössä kun liikevaihto kasvaa ja tarpeeksi rahaa vaihtaa omistajaa. Valuutan arvo laskee, jos rahaa otetaan pois markkina-alueesta tai kukaan ei kuluta. Näin liikevaihto pienenee ja rahan arvo laskee.

Raha vaatii liikevaihtoa, jotta raha on arvokasta. Sitä enemmän tehdään liikevaihtoa rahalla, sitä arvokkaampaa raha on. Sama pätee arvometalleissa ja esimerkiksi kullassa, jonka arvo nousee sitä mukaan kun kansainvälisesti valuuttojen arvo tippuu. Valtiotaloudellisesti valuutta vaatii siis liikevaihtoa ja yksi tapa ylläpitää valuutan liikevaihtoa on virallistaa valuutta valtion kautta, tai valvoa talletuksia pankin kautta ja vain hyväksyä tiettyä valuutallista arvoa. Näin pankit päättävät mikä on arvoiltaan tallentamisen arvoista ja mikä ei ja esimerkiksi muu arvotavaraa ei pankkiin rahallisesti voi tallentaa.

Siispä voidaan sanoa, että raha vaatii valtiollista instituutiota rakentamaan uskoa ja luottamusta rahan arvoon. Rahan arvo tulee talousalueen spekulatiivisesta arviosta, jota arvioidaan markkina-alueen sisällä tapahtuvasta työstä ja sen ympärillä tapahtuvasta liikevaihdosta, eli tuotettavista hyödykkeistä. Jos ihmiset lopettavat uskomasta valuutan A arvoon lopettamalla kyseisen valuutan käytön ja siirtyvät käyttämään valuutta B. Menettää valuutta A arvonsa ja valuutta B kasvattaa arvoaan. Kaikki lainat, säästöt ja sijoitukset menettävät samalla arvonsa, jotka olivat sidottuna valuutta A:han, kun taas kaikki valuutta B:n spekulatiiviseen arvoon nojaavat osakkeet kasvattavat arvoaan.

Rahan arvon kaaduttua kaikki mikä ei ole kiinteää materiaa ja fyysisen työn tulosta on tuolloin arvotonta. Tietenkin yhden ihmisen uskonpuute arvoon ei muuta valuutan kokonaisarvoa, mutta jos vaikka kokonainen pörssi sanoo, että valuutta on "arvoton" niin valuutalle käy huonosti.

Rahan arvoa on yritetty vahvistaa liittämällä rahan arvoa kulta- ja hopeakantaan. Tämä tosiaan pitää rahan arvon tasaisempana ja kiinteämpänä, koska kulta ja hopea ovat konkreettisempaa kuin raha-arvon kelluva spekulaatio. Kultaa pidetään arvokkaana niiden hankalan kaivostuksen ja näin ollen harvinaisuuden takia. Kullan ja hopean arvo on yhtä lailla suhteellista, kuin rahankin ja on ainoastaan arvokasta kulttuurisen palvonnan takia.

Spekulaatio ohjaa uskoa rahan ja sijoitusten turvallisuuteen, mutta se voi myös heikentää sitä. Tämä on työkalu, jota monikansalliset rahakeplottelijat käyttävät hyödyksi voiton kasvattamiseksi. Spekulaatiota voidaan myös käyttää taloudellisena aseena ja sillä voidaan kaataa kilpailevia yrityksiä ja jopa kokonaisia valtioita, joiden talous nojaa ulkomaiseen kauppaan ja rahan vaihtoon. Tämä on syy miksi valtion talouspolitiikan pitäisi rajoittaa osaketoimintaa rankalla kädellä ja hiljentää talouskasvuspekulaation ja sitä kautta osakearvon venyttelyä.

Moderni talous perustuu kulutukseen ja siksi on luonnollista että talousalue ja markkinat haluavat kasvattaa omaa liikevaihtoaan. Pitää ymmärtää että valuutta ei saa suoraan voimaa ohjatusti, vaan valuutan arvo kasvaa vain jos tuotteen myyjä vaati maksuvälineeksi juuri kyseisen valuutan. Siispä ostaja ei määrää, vaan hyödykettään eteenpäin myyvä osapuoli. Hän on se joka päättää ottaa vastaan kyseisen valuutan maksuksi.

Mitä raha on? Tuo on kysymys johon pitää jokaisen pystyä vastaamaan, jos haluaa ymmärtää kapitalistista nyky-yhteiskuntaa ja kapitalismiin liittyviä ongelmia.

Rahan tehtävä ei ole pelkästään vaihtovälineenä toimiminen, tai edes arvon edustus. Rahan tehtävä on toimia yhteiskunnallisten rattaiden öljynä, jotta yhteiskunta jatkaa pyörimistään. Kaikki rahan kiertokulkua rajoittava toiminta tuottaa yhteiskunnallisia ongelmia. Siksi on erityisen tärkeää, että raha ei kasaannu suurissa määrin yksityisten taskuun, tai raha matkusta talousalueemme ulkopuolelle, jolloin työstä saatava arvo ei palaa takaisin talousalueeseen. Kaiken kansallisen talouspolitiikan pitäisi kulminoitua tähän käsitykseen.

Työ on yhteiskunnan perusta

Työn ontologiaa

Mitä työ käsitteenä tarkoittaa? Työ on energian ja ajan käyttöä lopputuloksen saavuttamiseksi. Tämä työn yhtälö on universaalinen käsite ja vaikuttaa luonnossa samalla tavalla kuin vuorovaikutuksen laki.

Työ käsitteenä voidaan jakaa moneen eri muotoon, mutta yleisessä keskustelussa voimme jakaa työn kahteen eri kategoriaan: kapitalistiseen ja sosialistiseen työhön. Kapitalistinen työ on työtä, jossa työn arvo eli palkka maksetaan rahalla, kun taas sosialistinen työ on työtä, jossa työn korvaus on lopputuloksesta saatava kollektiiviin tai yksilöön kohdistuva suora tai epäsuora hyöty. Kapitalistisen työn esimerkkinä toimii normaali palkkatyö, mutta sosialistinen työ on käsitteeltään laajempi ja kaipaa tästä syystä enemmän selvennystä.

Sosialistista työtä on kaikki työ, joka saavuttaa yksilön tai yhteisön etua/tahtoa suorasti tai epäsuorasti. Oman puutarhan hoitaminen on palkatonta työtä jokaiselle puutarhan omistavalle henkilölle. Samalla tavalla myös lasten kasvatus, talkootyöt, oman kodin siivoaminen tai jopa päivittäinen ruoanlaitto ovat normaaleja arkeen kuuluvia töitä. Me teemme joka päivä työtä laittaen omaa vapaa-aikaamme ja energiaamme asioiden ja työn sekä työstä saatavan lopputuloksen saavuttamiseksi. Kapitalistinen työ on yhteiskuntaamme ajava voima, mutta sosialistinen työ on yhteiskuntamme sielu. Uskon vahvasti siihen, että yhteiskunnan eli kansamme pitäisi ohjata rahaa eikä rahan ihmistä. Me suomalaiset luomme yhteiskuntamme toisistamme ja olemme yhdessä tässä globaalissa maailmassa. Auttakaamme siis toinen toisiamme, koska kukaan ei sitä meidän puolesta tee.

Valitettavasti asiat eivät mene näin ruusuisesti. Yleisesti yhteiskuntamme tuntuu liikkuvan kohti työnteon paheksuntaa ja halveksintaa, jossa työ nähdään yleisesti vastenmielisenä asiana. Mitä haastavampaa ja fyysisempää työ on, sitä vähemmän sitä yhteiskunnassamme arvostetaan. Kaikki työ, joka saattaa vaatia haalareita, turvaliivejä, työkaluja, ulkona olemista tai epäsäännöllistä työrytmiä, nähdään pahana ja vastenmielisenä asiana. Lapsille opetetaan jo varhaisessa vaiheessa, ettei heidän tulisi mennä ammattikouluun ja oppia käytännöllisiksi ja omatoimisiksi työntekijöiksi, vaan että heidän tulisi mennä lukioon ja tulla poliitikoiksi, filosofeiksi, lakimiehiksi, lääkäreiksi, psykologeiksi ja tiedemiehiksi. Näin lapset opetetaan jo pienestä pitäen halveksimaan duunareita ja näin tavoittelemaan ja kunnioittamaan yhteiskunnan korkeampiluokkaisia. Näin yhteiskuntamme kasvattaa sukupolvesta toiseen uusia luokkia pyörittämään yhteiskunnallista oravanpyörää, jossa edesautetaan luokkajakoa ja yhteiskunnan sisällä lisääntyvää eriarvoisuuden identiteettiä. Näin kansalaiset eivät ole enää veljiä, vaan kamppailevat keskenään kapitalistisen kilpailuyhteiskunnan sääntöjen mukana pääomasta ja pääoman mukana tulevasta sosiaalisesta statuksesta.

Ritva Salminen kirjoitti Helsingin Sanomissa 6.12.2009, että jopa yksi kolmesta nuoresta haaveilee unelma-ammatikseen julkkiksen. Kirjoitus tuo esille sen, kuinka joka kolmas 15–24-vuotias haaveilee kuuluisuudesta. Toiveesta on tullut niin tavallinen, että pikkulasten leikeissäkin julkkis on jo ammatti siinä missä lääkärin tai palomiehen työ. Hienointa on olla malli, juontaja tai laulaja. Kun tarinat koulutytöstä kuuluisuuteen ja tarkkisluokalta hevitähdeksi toistuvat vuodesta toiseen mediassa, uutteruuteen perustuva työetiikka tuntuu tylsältä. Miksi pitäisi raataa vuosia koulussa, jotta pääsisi pätkätöihin toimistoon, kun on olemassa nopea urapolku työhön, jossa voi toteuttaa itseään ja olla ihailtu? Kaikki eivät kuitenkaan voi olla muusikoita, presidenttejä, pääministereitä, pankinjohtajia tai alkoholisoituneita filosofeja, jotka kertovat konjakkilasi kädessään kommenttejaan päivän uutisista. Yhteiskunta alkaa halveksia oikeaa työtä ja tavallisia ihmisiä, jotka tekevät työnsä ja maksavat veronsa.

Nuorisolle kuin myös vanhemmillekin seikkailijoille kasvaa epärealistinen maailmannäkemys, jossa yhteiskunta pyörii eteenpäin itsestään ilman mitään yksilöiden vaikutusta; he ovat vain hiiri ikuisesti ympäri pyörivässä oravanpyörässä, jossa heidän osallistumisensa ja panostuksensa yhteiskuntaan eivät merkitse mitään. Tästä ovat lähtöisin näkemykset luokkaeroista, jotka edesauttavat epätoivoa ja epätasa-arvoa kansalaistemme keskuudessa. Todellisuus on kuitenkin, ettei yhteiskunta pysty pyörimään, ellei joku oikeasti korjaa ja rakenna yhteiskuntamme infrastruktuuria eli teitä ja siltoja sekä kasvata, myy, tee ja jakele ruokaa tai siivoa ja lakaise yhteisessä käytössä olevia katujamme.

Käsitys siitä, että arkipäivän tylsät työt ovat vain alemmille yhteiskuntaluokissa tallaaville, on käsite, joka ylläpitää luokkaeroja ja alistettuja yhteiskuntamme luokkia kansalaiskunnioituksessa. Duunari itse pitää itsensä henkisessä ansassa palvomalla, haaveilemalla ja kunnioittamalla korkealuokkaisia ja samalla halveksii omaa ammattikuntaansa, vaikka asetelman tulisi olla juuri päinvastainen. Myös muut samassa tilanteessa olevat haaveilevat samoin paremmasta duunista ja näin luovat itse oman henkisen vankilansa, jossa ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella. Siksi tämä käsitys ”tylsästä” duunista on yleinen, syövänkaltainen käsitys nykysuomalaisen ajatusmaailmassa. Työn arvostuksen yhteiskunnan keskuudessa on noustava, tai yhteiskunta murenee ja eriarvoisuus kansalaisten keskuudessa lisääntyy.

Suuri osa duunareista ja ”tylsien töiden” tekijöistä on tyytymättömiä sosiaaliseen statukseensa ja palkan vähäisyyteen, joka määrää sosiaalisen statuksen kapitalistisessa yhteiskunnassa. He joutuvat yhteiskunnan arvostelemiksi, koska kapitalistinen kilpailuyhteiskunta arvostaa vain rahaa ja valtaa. Niccolò Machiavelli sanoi, että kaiken vallan kulmakivi on imago ja kuuluisuus. Tämä pitää paikkaansa, ja siksi kuuluisuuden henkilöä arvostetaan enemmän kuin roskakuskia. Tästä syystä ihmiset haluavat lisätä omaa valtaansa nostamalla omaa sosiaalista statustaan työn ja siitä lähtevän identiteetin kautta. Ihmisille kasvaa pakkomielle työhön ja työstä lähtevään imagoon, joka saa heidät pakkomielteisesti unohtamaan kaiken muun tärkeän asian elämässä.

Kaikki kulminoituu lopulta itsevihaan ja vihaan omaa sosiaalista tilannetta kohtaan, mikä nousee aidosta tahdosta nousta yhteiskunnassamme portaikossa ja halusta olla arvostettu ja kunnioitettu ihminen muiden joukossa. Miksi emme siis osoita kunnioitusta todellista työtä tekeviä lähimmäisiämme kohtaan ja haasta samalla kapitalistista kilpailukultturia? Milloin sinä sanoit pyyteettömästi kiitos katua lakaisevalle talonmiehelle tai jätit aamuksi Siwan neidille kukkia kaupan oven eteen? Olisiko aika aktivoitua ja osoittaa arvostusta lähimmäisiä kohtaan? Tarinat pyyteettömistä tapauksista leviävät ja inspiroivat muita. Tiedän, että amerikkalainen kapitalistinen arvomaailma on rantautunut Suomeen, mutta sitä vastaan voi jokainen taistella muuttamalla omaa käytöstään ja osoittamalla jaloa ja kunniallista suomalaista käytöstä muita kansalaisia kohtaan. Tämä nostaa muiden mieltä ja toimii esimerkkinä muille kansalaisillemme, ja samalla sinä tunnet olosi paremmaksi ihmiseksi.

Näin ollen huomioit veljiäsi ja siskojasi osoittamalla kunnioitusta kaikissa yhteiskuntamme luokissa. Siksi on todettava, että yhteiskuntaluokkamme alinta porrasta halveksii vain rikkinäinen ja ruma mieli, joka kuvittelee olevansa parempi ja ansaitsevansa paikkansa yhteiskunnan portaikossa korkeammalla. He eivät kuitenkaan näe oman työnsä tarkoitusta ja tärkeyttä yhteiskunnan kokonaisvaltaisen toiminnan kannalta ja samalla he ovat painamassa alas muita yhteiskunnan jäseniä. Heiltä tuleva negatiivinen signaali ja halveksinta rakentavat sortoa. Todellisuudessa jokaisella työllä on oma tarkoituksensa ja paikkansa yhteiskunnan pyörimisen ja yleisen hyvinvoinnin takaamiseksi.

Suuri osa nuorista, jotka käyvät lukion, joutuvat kosketukseen realiteettien kanssa heti lukion loputtua ja joutuvat joko monikansallisen roskaruokaketjun tiskin taakse palvelemaan perjantaiyön sumussa valomerkin jälkeen suunnistavia päihtyneitä porvariluokan kakaroita tai Siwan kassalle lajittelemaan hintalappuja ja tekemään inventaariota samalla, kun joku puliukko ottaa juoksukaljat ja ryntää kassan ohi ulos. Lukion jälkeen jäljelle jäävät vain edellä mainittujen lisäksi ne, jotka yrittävät uudelleen kouluttautua johonkin ammattikouluun tai korkeakouluun. Monet nuoret jäävät kokonaan ilman työtä ja elävät sosiaaliturvalla yhteiskunnasta pikkuhiljaa syrjäytyen ja eristäytyen.

Väite siitä, ettei näitä käsitteitä ja koko luokkajaottelua voisi poistaa tai muuttaa, on täysin epärealistinen käsitys. Aina tulee olemaan yhteiskunnallista hierarkiaa. Ongelma ei ole itse hierarkia, vaan työn ja työntekijän halveksuminen. Yksi suurimmista syistä raskaan työnteon halveksintaan johtuu palkasta ja työhön vaadittavasta panostuksesta. Nämä kaksi asiaa eivät korreloi oikeudenmukaisesti, joten arvostus työtä kohtaan ei tule markkinan kautta. Mitä raskaampi työ, sitä isompi palkka, vaikka todellisuudessa tämä ei toteudu Suomessa. Asialle pitäisi tietenkin löytää ratkaisu, mutta nykyistä uusliberalistista talouspolitiikkaa ajavat poliitikot ja omaa taloudellista etuaan ajavat kapitalistit ovat näin tilannetta edistäneet. Yhä useammin nuoret työllistyvät vuokratyöfirmojen kautta, mikä tekee heidät heikoiksi työsuojelurintamalla. Ammattiliittojen pitkään jatkunut heikkeneminen on tehnyt työväestä ja duunareista heikon yhteiskuntaluokan.

Jos asialle ei tehdä mitään ja jos yleistä kansallista heräämistä ei tapahdu, niin rappio jatkuu, kunnes saavutamme räjähdyspisteen. Työn halveksunta yhteiskunnassamme johtaa koko yhteiskunnan rappioon, joka samalla johtaa vähätuloisten, työttömien ja korkeapalkkaisten väliseen kuiluun. Tämä yhteiskunnan pirstoutuma tulee näkymään myös sukupuolten ja ikäryhmien välillä kuin myös asuinpaikkakohtaisena jakaumana. Nämä tulehtuneet välit yhteiskuntamme sisällä tulevat pahimmassa tapauksessa purkautumaan väkivaltana, mikä ei ole kenenkään tahto.

Jos rakennushommat ovat nuorison mielestä vastenmielisiä, mutta räppäri, TV-tähti tai joku muu yhteiskunnan palvontaa nauttiva turha yksilö on ihannoitava, on yhteiskuntamme sisältä mätä ja käsityksiä on radikaalisti muutettava. On uudelleen rakennettava käsitys työn mielekkyydestä ja kansallisesta veljeydestä yhteiskuntaluokkien läpi. Vaikka tämä on hyvin kylmä ja yksinkertaistettu näkemykseni koko yhteiskuntamme rakenteesta, on siinä vahva totuuspohja. Arvostus työntekoon on palautettava. Tätä ei kuitenkaan voida toteuttaa, ellei työstä saa työnarvoista palkkaa ja ellei koko yhteiskunta ota aikuismaista lähestymistapaa yhteisen hyvän edistämiseksi. Valitettavasti yhteiskuntaamme ohjataan jatkuvasti kohti lapsellisuutta, jossa aikuiset vaativat lapsellisesti ja itsekkäästi vapauksia, mutta eivät halua kantaa vastuuta ja sen sijaan toteuttavat omaa narsistisuuttaan yhteiskunnan kustannuksella. Tätä harjoittavat vain ne ihmiset, jotka kieltäytyvät kasvamasta aikuisiksi ja haluavat juosta omaa kuolevaisuuttaan pakoon hetkellisten nautintojen ja oman sosiaalisen statuksen pönkittämisen kautta, mikä on vain osoitus lyhytnäköisyydestä ja seuraavan sukupolven laiminlyönnistä.

Sosialismin historiaa pähkinänkuoressa

Mitä sosialismi on?

Jotta ymmärtäisimme sosialismin juuria, on meidän tunnettava länsimaista yhteiskuntaa ravisuttaneet suuret sosiaaliset rakennemuutokset. Mistä historian ilmiöistä yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus kumpuaa ja kuinka epäkohtia on pyritty korjaamaan?

Vanha keskiajalta peräisin nelijakoinen sääty-yhteiskunta muuttui teollistumisen ja kaupungistumisen myötä kaksijakoiseksi yhteiskunnaksi, jossa oli proletaarinen työväki ja kapitalistinen eliitti. Teollisen vallankumouksen myötä 1700- ja 1800-luvuilla nousi kysymys työväen oikeuksista. Työolosuhteet olivat vaarallisia, työtunnit pitkiä ja palkat pieniä. Työväki pystyi hädin tuskin tulemaan toimeen ansaitsemillaan palkoilla. Tästä nousi idea työolosuhteiden parantamisesta, mutta työnantajat eivät ensinkään ilahtuneet uudistuksista, koska ne nostaisivat yritysten kustannuksia. Jotta palkansaajat pystyivät saavuttamaan uudistuksia työpaikalla, piti heidän perustaa työväenyhdistyksiä ja ammattiliittoja. Näin käytännön sosialismi sai alkunsa.

Klassinen sosialismi tarkoittaa kaikessa yksinkertaisuudessaan työläisliikettä, jonka tarkoituksena on ajaa palkansaajien etuja työympäristössä. Sosialismi on siis työväen omien oikeuksien puolustamista rahanvaltaa vastaan. Tämä kamppailu aiheutti monien poliittisten ja filosofisten ajatuksien synnyn Ranskassa ja etenkin Preussissa, jossa uusien yhteiskunnallisten aatteiden kirjo oli valtava.

Sosialismin muutos työväen kansanliikkeestä maailmankatsomukselliseksi liikehdinnäksi

Sosialismin alkuhistoriassa syntyi heti kaksi toisistaan selkeästi eroavaa ajattelumallia, jotka perustuivat erilaisiin tapoihin ratkaista kapitalismin luomat ongelmat. Näitä kahta kutsuttiin progressiivisuudeksi ja reaktionaarisuudeksi. Progressiivisen ajattelun kannattajat halusivat kokonaisvaltaista muutosta yhteiskuntaan, kun taas reaktionaarinen koulukunta uskoi vielä kapitalistisen taloussysteemin toimivuuteen, mutta näki sosialististen uudistusten tärkeyden kansalaisten elintason ja työympäristöjen parantamiseksi. Progressiivinen tarkoittaa edistyksellistä, reaktionaarinen taantumuksellista. Marxistit ovatkin taitavasti kyenneet vääristämään käyttämäämme kieltä omaksi edukseen.

Progressiivisista ajatuksista lähti liikkeelle kaksi pääsuuntaa, joita kutsuttiin anarkismiksi ja marxismiksi. Nämä ajatukset eivät enää ottaneet pelkästään kantaa työväen oikeustaisteluun, vaan loivat kokonaan uusia teoreettisia yhteiskuntarakenteita, maailmankatsomuksellisia näkemyksiä, talousmalleja ja ihmiskäsityksiä. Samasta lähteestä virtasivat myös aatteet kuten moderni humanismi, nihilismi, liberalismi sekä usko universaaliin ihmisarvoon. Liberalismi on tosin paljon vanhempi ideana kuin anarkismi ja marxismi, ja siksi se oli tärkeä rakennusosa kahden uuden teorian synnyssä. Näiden aatteiden historia onkin punoutunut tiukasti ristiin ja ne ovat vaikuttaneet paitsi toisiinsa, myös yleisesti modernien länsimaiden kulttuuriin ja arvoihin.

Reaktionaarinen kanta rakennettiin pikemminkin rationaalisuuden ja realistisuuden ympärille. Ristiriitoja lähdettiin ratkomaan ongelmakohtaisesti. Progressiivisuus sen sijaan ajoi suureellisempia käsityksiä utopistisesta maailmasta. Sen ehdoton henki vaati erittäin suuria sosiaalisia ja yhteiskuntarakenteellisia muutoksia, jotka johtivat Euroopassa sekä muualla maailmassa väkivaltaisuuksiin ja jopa sisällissotiin.

Ranskan vallankumouksen aikana sosialistista liikehdintää ohjasivat vallankumoukselliset adjutantit ja anarkismin kannattajat, jotka ohjasivat julkista keskustelua ja heikensivät reaktionaarista ajattelua jakamalla poliittisen rintaman vasemmistoon ja oikeistoon. Myöhemmin marxistiset teoreetikot jatkoivat siitä, mihin Ranskassa jäätiin. Anarkismin ja marxismin kannattajat vaativat suuria muutoksia, joihin reaktionaarit eivät heidän mielestään kyenneet. Mitään vallankumousta ei heidän mukaansa tulisi, jos yhteiskunnalliset ongelmat voitaisiin ratkaista helpommalla tavalla ja välttää näin vallankumous.

Saksalainen romantiikka

Preussilainen sosialismi alkoi romanttisesta nationalismin synnystä 1800-luvun alussa, jolloin filosofi Johann Fichte esitti pitämissään puheissa idean saksalaisen ideaalikuvasta ja saksalaisuudesta. Nämä ajatukset nousivat nopeasti Preussin maakunnissa ja saksaa puhuvissa yhteisöissä. Tästä alkoi kansallisen identiteetin rakentaminen, joka koostui rohkeudesta, kansallisylpeydestä, voimakkuudesta, analyyttisestä ajattelusta sekä rehellisyydestä tavoitteena olla jokaisen saksalaisen ihanteena.
'
Tarkoituksena oli yhdistää saksalaiset vastustamaan ranskalaisia valloittajia, jotka yrittivät ryövätä saksalaisten rahat, tuotannon ja luonnonvarat. Tästä nousi kansallinen rintama ulkomaisia valloittajia vastaan ja yhteishenki, jonka tarkoituksena oli suojella saksalaisia. Se kulminoitui sosiaaliseksi tahdoksi elää ja palvella muita saksalaisia, lähimmäisten auttamiseen ja tahdoksi luoda Saksasta veljellinen yhteisö, jossa kaikki työskentelevät kansalaiset olisivat lähtökohtaisesti arvokkaita. Lähtökohdat sosialismille olivat siis hyvin erilaiset kuin esimerkiksi marxismissa.

Sosialismin ihanne näkyi myös taiteen ja kauneuden korostamisessa saksalaisessa yhteiskunnassa. Vanhoja taloja ja linnoja ylläpidettiin ja arvostettiin kulttuurihistoriallisina aarteina. Taidetta luotiin juhlistamaan saksalaista kauneutta ja historiaa. Tarkoituksena oli luoda arvokkuuden ja kauneuden mutta myös saksalaisuuden standardi, jota kaikki saksalaiset yrittäisivät tavoitella. Tämä ei siis tarkoittanut sitä, että arvokkuus nähtiin saksalaisten kesken automaattisena. Yleinen näkemys oli, että arvokkuus piti ansaita omilla arvokkailla teoilla, mikä taas nähtiin osana saksalaista identiteettiä.

Romantiikan ajan ajatteluun vaikuttivat sen hetkiset suuret saksalaiset ideologit Karl ja August Wilhelm Schlegelin sekä tunnettu modernin filosofian oppi-isä Friedrich Nietzsche. Heidän innoittamanaan syntyi kansanliike, joka perustui kansallismielisyyteen, vahvan saksalaisen kulttuurin ja kansallishengen kehittämiseen.

Preussilainen sosialismi 

Preussilainen sosialismi sai lopullisen muotonsa ekonomistien ja sosiologien Werner Sombarin, Johann Plengen ja Oswald Spenglerin teoksissa 1900-luvun alussa. Oswald Spengler kirjoitti vuonna 1920 kirjan Preussilaisuus ja sosialismi, jossa hän esitti idean kansallismielisten ja sosialistien yhteen liittymisestä kapitalistisia ja liberalistisia voimia vastaan.

Spenglerin kirja käsitteli laajasti demokratian vikoja, ja hän totesi sen olevan vain oligarkiaa valheellisesti kansanvallaksi naamioituneena. Hän huomautti vallan siirtyvän näennäisessä kansanvallassa todellisuudessa medialle, joka taas ohjaisi äänestäjien mielipidettä tahdottuun suuntaan reagoimalla yhteiskunnan tapahtumiin ja poliittisiin muutoksiin asenteellisesti. Erityisen ongelmallisena demokratiassa Spengler koki puoluejärjestelmän.

”Epärehellisyyden henki virtaa koko demokraattisen teorian yli aina Jean-Jacques Rousseausta asti. Demokratian edustajat ovat yleensä hiljaa järjestelmänsä rakenteista ja käytännön toiminnasta, mutta jos he sattuvat puhumaan demokratiasta, käyttävät he tyhjää retoriikkaa, koska he kieltäytyvät näkemästä kansanvallan utopistista luonnetta.”
”Todellisuudessa demokratiaa ohjaa aina tusina lahjakkaita ihmisiä.”

Kirjassaan Spengler kuvaa pasifismin ja imperialismin suhdetta toisiinsa. Hän tuomitsee suoranaisen pasifismin, koska näkee sen henkisenä ja poliittisena luovuttamisena. Hän tuomitsee myös imperialismin ja muiden valtioiden ja kulttuurien sortamisen sekä sotilaallisen ja taloudellisen alistamisen. Hänen mielestään kansojen tulee puolustaa itseään ja perintöään, mutta ottaa myös huomioon muiden valtioiden koskemattomuus.

Spengler varoitti ennustamastaan suuryritysten sanelemasta globalisaatiosta, joka nykyään tunnetaan politiikassamme nimellä uusliberalismi: ”[...] kansalaisten luoma hallinto tarkoittaa englantilaisten mukaan järjestelmää, jossa suuryritysjohtajien luoma oligarkia hyväksikäyttää kansalaisia taloudellisesti. Tätä edesauttavat kansanedustajat ja heidän säätämänsä lait.”
 
Spengler väitti preussilaisen sosialismin olevan kaikkialla Saksassa ja saksalaisissa. Hän kuvaili sosialismia luokkajaottelun ulkopuolelta. Preussilaisen sosialistisen luonteen hän kuvasi luovana, yleisenä kansallisena huolenpitona, välittämisenä yleisestä hyvinvoinnista, työnä ja tuottavuutena sekä itsensä uhraamisena. Hän myös kuvaili sosialismia luokkajaottelun ulkopuolelta: ”Sosialismin merkitys ei tarkoita yhteiskunnallisen elämän rakentamista rikkaiden ja köyhien vastakkainasettelulle, vaan yksilön taidoille ja saavutuksille yhteisöön nähden.”

Spengler painotti Preussilaisen sosialismin tärkeyttä saksalaisessa yhteiskunnassa, jotta saksalaiset voivat vapauttaa itsensä kansainvälisten kapitalistien ja poliittisten voimien alta. Hän myös tuomitsi marxismin ja sanoi sen olevan sopimaton saksalaisille. Spengler sanoi marxismin olevan vain kapitalismia työväelle, ei oikeaa sosialismia.

”Preussilaisuus ja sosialismi seisovat yhdessä syvintä englantilaista olemusta vastaan, joka vaikuttaa meihin kaikkiin kansalaisina. Tuo syöpä satuttaa, vammauttaa ja varastaa meidän sielumme. Työväen on vapautettava itsensä marxistisesta illuusiosta. Marx (henkilö ja aate) on kuollut, mutta ajatuksena ja ideana sosialismi on vasta alussa. Työntekijöille on vaihtoehtoina vain preussiaaninen sosialismi tai ei mitään. Konservatiiveilla on jäljellä vaihtoehtoisesti joko tietoinen sosialismi tai lopullinen tuhoutuminen. Me tarvitsemme vapautuksen englantilais-ranskalaisesta demokratiasta. Me tarvitsemme oman sosialismimme.”

Samoihin aikoihin samassa maassa syttyikin vahva kansallisen sosialismin liike vastavoimana marxismin ja kapitalismin kansainväliselle nousulle. Spengler itse ei pessimistinä ja tieteelliseen maailmankuvaan epäluuloisesti suhtautuneena lähtenyt lopulta mukaan kansallissosialistiseen taisteluun, mutta hänen ajatuksensa marxismista, liberalismista ja kapitalismista ovat nyt yhtä ajankohtaisia kuin sata vuotta sitten.

Rahan ja vaihtokaupan historiaa

Reaalitaloudesta kapitalismiin - Vaihtokaupasta rahaan

Talous ennen rahaa pakanallisissa kyläyhteisöissä perustui vaihtokauppaan. Vaihtokauppa perustui yhteiseen luottamukseen vaihtajien osapuolien välillä, eikä suurissa populaatiokeskittymissä ollut samallaista henkilökohtaista luottamusta toiseen ihmiseen kun pienissä tiiviissä kyläyhteisöissä. Siksi rahan keksiminen oli välttämätöntä suurien yhteiskuntien muodostamiseksi.

Pienissä yhteisöissä vaihtokauppa toimi mainiosti, koska vaihtokaupan takana oli aina molempien vaihtavien osapuolten maine ja kunnia. Pienissä yhteisöissä sosiaalisuus ja yhdessä toimeentuleminen vaati yhteistä luottamusta ja lojaalisuutta toiseen. Luottamus vaihtokaupan ympärillä oli siis välttämätöntä eteenkin jos molemmat osapuolet asuivat ja elivät samassa yhteisössä. Muissa tapauksissa vaihtokaupan välillä tapahtunut vaihto ja mahdollinen huijaaminen kaupanteossa johti sosiaaliseen konfliktiin ja väkivaltaan. Ihmisten kunnia ja maine oli hyödykkeiden laadun tae. Niinpä hyödykkeet olivat laadukkaita, kestäviä, kauniita, koristeltuja, arvokkaita ja ennen kaikkea hyödyllisiä.

Vaihtokauppaisessa talousjärjestelyssä sosiaalisen ja ekonomisen elämän välillä oli välitön yhteys, joka puuttui rahallisen vaihdon yhteydessä. "Se on vain bisnestä!" ja "Älä ota sitä henkilökohtaisesti.", ovat lauseita joita kuulee useasti hoettavan mediassamme.  Politiikkojen ja taloustieteilijöiden suusta moralisoidaan epäsosiaalista käyttäytymistä, koska he näkevät rahan tärkeämpänä kuin ihmisen. Se osoittaa hyvin miten irrallaan yhteiskuntamme kansantalous ja sosiaalinen elämä ovat toisistaan.

Koska muinaiset pakanalliset yhteisöt perustuivat vaihtokauppaan yhteisön sisällä hallitsi luottamus ja veljeys. Taloudellinen aktiivisuus perustui fyysiseen todellisuuteen, joka toteutti sosiaalista yhdessäoloa, luontoa, paikallisia ja fyysisiä rajoitteita kunnioittaen.

Modernissa teollistuneessa maailmassa on entistä vähemmän rajoitteita, jotka rajoittaisivat taloudellista kasvua, inflaatiota ja velkaa. Tuotannollisesti globalisaatio ja teollistuminen ovat tehneet tuotannosta nopean ja tästä syystä koneet ovat syrjäyttäneet ihmisen. Käsityö ja hevoskärryt ovat siirtyneet öljyn ja polttomoottorin tieltä, ja hyödykkeiden saatavuus on tiputtanut yhteiskuntamme ja elämisen kustannuksia. Filosofisesti modernit edistykselliset arvot ovat tuhonneet yhteisöllisyyden moraalia ja sosiaalisia rajoitteita, jotka ennen valvoivat kaupankäyntiä. Yksilöllisyyden ihannointi ja voiton maksimointi on kaikki kaikessa.

Ihmisten taloudellisessa käytöksessä näkyy entistä enemmän hyväksikäyttöä ja kilpailua. Modernissa taloudessa määrä korvaa laadun. Jos hyödyke menee rikki saa uutta ostettua aina lisää. Kaikenlainen taloudellinen hyväksikäyttö on sallittua, jos se vain tapahtuu lain puitteissa.

Kapitalistisessa modernissa yhteiskunnassa kaikki arvo voidaan arvioida rahallisesti, joten ei ole enää mitään "pyhää" ja henkisesti arvokasta. Fyysinen työ, uhraus ja vaivannäkö eivät edusta rahaa, vaan rahan arvo on teennäinen, kylmää ja kuollutta. Modernissa maailmassa raha edustaa ihmisarvoa, joten ihmisellä on aina hintansa. Lojaalisuuden voi ostaa rahalla ja ystävät ovat valmiita myymään oman veljensä oikeaan hintaan.

Koko yhteiskuntamme on käännetty väärinpäin. Modernin ihmisen suunta on kohti moraalittomuutta, kylmyyttä! Tämä suunta on muutettava ja rahan valta lojaalisuuden ja kansallisen veljeyden tieltä on nujerrettava!

Sosialismi = Työtaistelu

Mitä sosialismi tarkoittaa? 

Sosialismi tarkoittaa kaikessa yksinkertaisuudessaan ammattiliikettä ja työtaistelua, kuten paremmista palkoista, työajoista ja työympäristöstä. Sosialismi on siis työväen omien oikeuksiensa puolustamista. Sosialismia terminä ei saisi sekoittaa marxismiin, joka lähtee rakentamaan kokonaista yhteiskuntamallia luokkajaottelusta ja luokkasodasta.

Kuten yleisesti luullaan sosialismia ei pidä sekottaa automaattisesti valtion toimintaan, suureen valtion kulutukseen, tai valtion määräysvallan kasvattamiseen. Monet sosialistiset liikkeet tavoittelevat isoa valtiota, valtion kulutuksen kasvua ja valtion määräysvallan kasvattamista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että idea työtaistelusta ja työntekijän kamppailu omasta työympäristöstään olisi automaattisesti valtionkasvatamista.

Yleisenä sääntönä on ymmärrettävä, että paikallisväestö tietää paremmin paikalliset asiat, kuin muualla asuvat byrokraatit ja politiikot. Jos päätäntävaltaa viedään liian kauas paikalliselta taholta, niin sillä ei ole hyviä seurauksia. Valtion byrokraatit eivät voi tietää mitä jokaisen firman tai työpaikan tapahtumista ja ongelmista. Siksi liiallinen vallan keskittäminen ei välttämättä ole hyvä asia.

Sosialismin pitää kasvaa työntekiöistä itsestään ja olla itsenäinen kansanliike, joka keskittyy työolosuhteiden parantamiseen ja työntekiöiden oikeuksien suojelemiseen ilman valtion tai minkään muun ulkoisen instituutin tukea. Jos tukea tulee ulkopuolelta jommalle kummalle ongelman osapuolelle ulkopuole muuttuu ongelmaan tarvittavat toimenpiteet. Siksi olisi tärkeää että mahdollisimman monet asiat hoidetaan työnantajan ja työntekiän välillä kahdenkesken tai ammattiliiton kautta ja siksi yritetään vähentää valtion sekaantumista työpaikan ongelmiin mahdollisimman vähäiseksi. 

Yleisesti sosialismia on yritetty hakea valtiovallan kautta, mutta hyvin vaihtelevin menestyksin. Esimerkiksi entisessä Neuvostoliitossa niin sanotut sosialistiset puolueet kääntyivätkin kansaansa vastaan päästyään valtaan ja näin sortivat kansaa ja samalla työväkeä. Vastalauseita kansan riveistä ei suvaittu, jotta ei tulisi uutta vallankumousta kommunistista hallintoa vastaan. Tämä ei ole sosialismia, vaan epätoivoisen tyraanisen hallituksen epätoivoista diktatuuria. Neuvostoliitto oli monessa suhteessa aivan toista mitä se yritti imagollaan rakentaa ja tästä syystä historiankirjoja on muokattu tämän propagandakoneen toimesta.

Ensimmäinen askel sosialismin eheyttämiseen kansanliikkeenä on jättää kaikki Neuvostoliitosta tulleet ruusuiset propaganda mantrat pois. On myös päästävä eroon länsimaista ja eteenkin ameriikasta tulleen liberalistisen propagandan määrittelemästä termistöstä ja muokata ajattelumallien käyttöä kokonaan poliittisessa keskustelustamme. Kahden suurvallan ja heidän ajaman ideologioidensa myötä sosialismin merkitys on muuttunut sen alkuperäisestä työväen oikeuksiin viittaavasta kansanliikkeestä suurvaltiolliseksi "liberalismi vastaan totalitarismi"-käsitteeksi.

Sosialismi nykykielessä tarkoittaa suurhallitusta, tai proletaristista työväen maailmanvaltaa, jolla ei ole mitään tekemistä paikallispoliittisen työtaistelun kanssa. Ohjaamalla poliittista keskustelua kehittävään sosialistiseen suuntaan voimme avata paikallispoliittisen keskustelun uudestaan ja nostaa uudestaan Suomen työllisyyttä, työmarkkinoita ja kamppailla näin uusliberalistista talouspolitiikkaa vastaan.