Rehellisyys uhka liberalismille

Globaalia liberaalieliittiä edustavat akateemikot, ideologit ja politiikot kertovat meille jatkuvasti miten yhteiskunnassamme ei ole tarpeeksi tasa-arvoa, demokratiaa, yksilönoikeuksia, feminismiä, humaaneja arvoja. He näkevät kaikki yhteiskunnan ongelmat kumpuavan epätasa-arvosta, epädemokraattisuudesta, rasismista, seksismistä tai homofobiasta. Jos kuitenkin heidän vihollisensa sattuu voittamaan vaalit, niin kuin kävi Donald Trumpin kanssa, niin liberaalieliitti ja heidän uusvasemmistolainen zombilaumansa huutaa naama punaisena ja kuola poskella, että kansa äänesti väärin, ja että vaalit olivat epädemokraattiset ja että Trump on rasisti, fasisti, sadisti ja natsi. 

Liberaalieliitin mielestä kansan äänestystulokset eivät koskaan johdu siitä, että liberaalieliitin toiminta olisi johtanut äänestäjien taloudelliseen, sosiaaliseen ja poliittiseen ahdinkoon, jonka seurauksena äänestäjät äänestävät liberaalieliittiä vastaan. Liberaalieliitin mielestä kaikissa muissa on vika, mutta ei heissä, heidän fanaattisessa ideologiassaan, taikka metodeissaan joita he käyttävät oman ideologiansa levittämiseen. 

Jos heidän vihollisensa vaatii humaania, tasa-arvoista tai oikeudenmukaista kohtelua, niin se on epätasa-arvoa ja epäoikeudenmukaista. Liberaalieliitin mukaan heidän vihollisensa ovat aina pahiksia, moraalisesti väärässä tai ainakin tyhmiä. Eihän liberaalisen kuplan ulkopuolella elävät ihmiset ole oikeutettuja tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen kohteluun.

Hyvänä esimerkkinä oli Trumpin presidentinvaalit, jossa liberaalieliitti masinoi mediakoneistonsa hyökkäämään aamusta iltaan joka päivä Trumpia. Trump kuitenkin voitti USA:n presidentinvaalit, joka hermostutti liberaalieliittiä. Muiden presidenttien vaalivoittojen aikana media on yrittänyt yhdistää kansaa ja puhua vaalitappion hyväksymisestä, mutta kun Trump voitti, niin mediapersoonista politiikkoihin alkoi julistamaan miten heidän pitää syöstä Trump vallasta ja tehdä vallankumous. Media pommitti skandaalisia feikkiuutisia Trumpista yhä uudestaan ja uudestaan aamusta iltaan. Milloin Venäjäyhteyksiä ja milloin seksikohua, mutta aina hyökäten Trumpia ja nakertaen hänen julkikuvaa. Liberaalit mediaeliitti ei siis välittänytkään oikeudenmukaisuudesta tai rehellisyydestä. He näin toimiessaan paljastavat oman mediaimperiumin luonteen, joka on valtava propaganda-ase, eikä rehellisen tiedon ja totuuden levittäminen.

Liberaalieliitille ei käy mielessään, että he olisivat tämän tarinan pahiksia. He eivät kykene näkemään, että valkoinen keski- ja työväenluokka on voinut jo pitkään pahoin, ja äänestäisi Trumpia, koska he haluavat muutoksen tuohon pitkään jatkuneeseen valkoisiin ja työväkeen kohdistuneeseen hyökkäykseen, jonka seurauksen koko länsimainen järjestelmä on heikentynyt. Yhä isommaksi kasvava rikkaiden ja köyhien kuilu, työttömyys, maahanmuuton seurauksena johtuva turvattomuus, mielenterveysongelmat, väkivalta, päihteet, yksinäisyys ovat laskeneet valkoisten eurooppalaisten syntyvyyttä ympäri maailmaa. Selkeästi valkoiset eurooppalaiset voivat huonosti, mutta se ei liberaalieliittiä kiinnosta. Päinvastoin! He iloitsevat asiasta. Ja tästä syystä valkoinen työväki alkaa organisoitumaan oman henkilökohtaisen etunsa puolesta korjatakseen näitä liberaalieliitin luomia ongelmia. Liberaalieliitti tietysti hermostuu tästä. He kutsuvat valkoisia työttömiä ja työssä käyviä keskituloisia rasisteiksi, fasisteiksi ja natseiksi, koska heillä ei ole aikomustakaan tehdä kompromissia valkoisten työväen intressien kanssa. Heidän mielestään valkoisella työväenluokalla on otsaa ajaa omaa etuaan ja että heitä pitäisi rankaista oman edun tavoittelusta.

Totuus yhteiskunnallisista ongelmista, liberaalien retoriikasta ja vaihtoehto-oikeiston noususta on aivan toinen mitä liberaalieliitti meille kertoo. Jos heiltä kysyy, niin ainoa ongelma maailmassa ovat pahat ja moraalittomat valkoiset rasistit, jotka eivät ymmärrä kuolla sukupuuttoon, antaa massamaahanmuuton syrjäyttää heidät ja täten jäädä historiaan. 

Me emme tarvitse liberaalien ehdottamaa tasa-arvoa, demokratiaa, yksilönoikeuksia, feminismiä, humanismia, tai muutakaan moraaliarvoa, vaan yhteiskunta tarvitsee luottamusta, rehellisyyttä, yhteenkuuluvuutta, edunvalvontaa ja oikeudenmukaisuutta. Rehellisyyden ja luottamuksen pitää olla tärkein moraalinen arvo yhteiskunnassa, koska se luo vahvan pohjan ongelmista puhumiselle ja täten ongelmien ratkaisulle. Valitettavasti näin ei ole, ja kaikki julkinen keskustelu on vain liberaalia propagandaa. Yhteiskunta tarvitsee luottamusta kansalaisten keskuuteen. Yhteiskunta tarvitsee luottamusta luokkien välille. Yhteiskunta tarvitsee luottamusta politiikkojen ja äänestäjien välille. Yhteiskuna tarvitsee luottamusta yleisesti järjestelmän instituutioiden ja byrokratian toiminnan välille. Yhteiskunta vaatii luottamusta kulttuuriseen arvomaailmaan ja sitä levittäviin tahoihin. Demokratiassa tärkeimpiä luottamussuhteita on median ja äänestäjien välinen suhde, joka on jo pitkään ollut tulehtunut liberaalipropagandan takia. Näin ollen luottamus näiden kaikkien eri tahojen välillä on karissut ja se johtuu siitä, että poliittista retoriikkaa ja moraalimaailmaa käytetään työkaluna ihmisten moraaliseen kiristykseen ja häpäisemiseen, josta syntyy poliittinen korrektiivisuus, jolla pyritään ajamaan muita intressejä kuin itse kansalaisten omia. Tietysti tästä ei voida olla rehellisiä, koska silloin kansalaiset tietysti heräisivät asiaan, vaan liberaalia propagandaa pitää jatkaa, jotta liberaalieliitti pysyy vallassa.

Yhteiskunta ei loppupelissä toimi ilman luottamusta, vaan alkaa rappeutumaan. Tietysti kansalaiset sopeutuvat, mutta sopeutuminen ilmenee mielenterveysongelmina, päihteiden käyttämisenä, itsemurhina, väkivaltana ja tietysti aivottoman viihde-elämän kasvuna. 

Ainoa tapa miten luottamusta yhteiskunnassa saavutetaan on uuden arvomaailman luominen ja vanhan liberaalisen arvomaailman syrjäyttäminen. Tuo terveempi arvomaailma koostuisi rehellisyyden ja totuuden tavoittelusta. Se loisi uutta dynamiikkaa  kansalaisten kesken. Kaikki sosiaalinen yhteistyö aina yrityksistä, yhdistyksistä, kommuuneista aina yksilöiden välisiin kauppasopimus, ystävyys ja parisuhteisiin vaatii eheytyisi luottamuksen ja rehellisyyden elvyttämisen kautta. Tietysti sisältään epärehellisimmät ihmiset ja instituutiot eivät kestäisi tätä muutosta, mutta se onkin omasta mielestäni hyvä asia. 

Yhteisön keskeinen yhteistyö ja sosiaalisuus eivät vaadi sen kummempia ideologioita, kuten tasa-arvoa, feminismiä tai humanismia. Luottamusta ei voi ole ilman rehellisyyttä, ja yhteisö joka rakentuu rehellisyyden ympärille on kestävä. Näin ollen terveen yhteiskunnan pitäisi hylätä monimutkaiset modernit ja todellisuudesta irtaantuneet ideologiat ja siirtyä tavoittelemaan rehellisyyttä/totuutta korkeimpana johtavana arvonaan, jotta yhteiskunnan sisällä vallitsee keskeinen luottamus. 

Otetaan vaikka käytännön esimerkki. Kaikki poliittiset puolueet Suomessa sanoo ajavansa tasa-arvoa. Suomessa ei ole yhtään puoluetta, joka ei sano ajavansa tasa-arvoa. Jopa Perussuomalaiset, jotka jatkuvasti maalataan "fasistiseksi" ja "rasistiseksi" puolueeksi ajaa puolueohjelmassaan tasa-arvoa. Mutta jos kysyt keneltä tahansa äänestäjältä, politiikolta tai yhteiskuntakriitikolta tasa-arvosta ja siitä onko Suomessa tasa-arvoa, niin harva vastaa "kyllä, suomessa on tasa-arvoa". Miksi? Koska tasa-arvo itsessään on abstrakti ja usein subjektiivinen käsite, jota kukaan ei pyri määrittelemään rehellisesti ja objektiivisesti. Koska kaikki ovat erimieltä siitä mikä on tasa-arvoa, niin koskaan sitä ei tulla saavuttamaan kaikkien mielestä. Silti tasa-arvosta puhutaan aivan kuin kaikki olisivat samassa yhteisymmärryksessä, vaikka todellisuudessa eivät ole. Se että ihmiset pystyisivät olemaan yhteisymmärryksessä edes tässä suhteessa jo vaatii lähtökohtaista rehellisyyttä ensiksi termin rakenteesta ja siitä miten sitä yhteiskunnassa käytetään. 

Usein kuulee puhuttavan, että demokratia, tasa-arvo, vähemmistöjen oikeudet, yksilöoikeudet, humanismi ja vapaus ovat "eurooppalaisia arvoja". Moni vasemmisto- ja oikeistoliberaali yrittää puolustaa noita arvoja ja induvidualismia "eurooppalaisuudella". Tämä ei tietysti pidä paikkaansa. On totta, että valistuksenajan arvomaailma kehittyi 1700-luvun Euroopassa, mutta se ei tee tasa-arvoa, vapautta, taikka "ihmisyyttä" mitenkään enemmän eurooppalaisiksi kuin etnonationalismi, rehellisyys ja luottamus. Eurooppassa ei ole koskaan ollut mitään yhtenäistä arvomaailmaa, mutta etnokeskeisyys, rehellisyys ja luottamus ovat todistettavasti helleenisestä kreikasta saakka olleet eurooppalaisia arvomaailmaa. Totuus on, että tasa-arvo ja ihmisyys ovat enemmän judeokristillisiä ja budhalaisia arvoja, eli lähtöisin intiasta ja lähi-idästä. On siis historiallisesti väärin väittää tasa-arvoa ja muuta valistuksenajan arvomaailmaa eurooppalaiseksi arvomaailmaksi, kun se ei niin ole. 

Jos kuitenkin pitäisi löytää historiallinen eurooppalainen arvo, joka jossain mielessä ylittäisi eri eurooppalaisia kansoja ja aikakausia, niin se olisi rehellisyys. Rehellisyyden tavoittelu onkin ollut koko läntisen kehityksen edesauttaja jo antiikin Kreikan ajoilta saakka kuin myös viikingeillä. Viikinkien yhdeksän jalon arvon toinen arvo heti urheuden jälkeen oli rehellisyys. Rehellisyys oli siis myös viikingeille tärkeä arvo, ja vaikka viikingien pakanallinen arvomaailma sekoittui kristinuskoon, niin se jatkoi arvokulttuurisesti elämistään koko pohjoisessa Euroopassa. 

Vaikka viikingit ihannoivat rehellisyyttä, niin rehellisyyden ja totuuden tavoittelu on ollut tärkeä asema helleenisessä filosofiassa. Muinainen Kreikka kukoisti filosofian, tieteen, matematiikan, juridiikan sodankäynnin kautta, koska heidän kulttuurinsa perustui rehellisyyteen ja totuuden etsimiseen.  Filosofit kuten Socratesin ja Aristotelen ajatuksissaa rehellisyys ja totuuden ymmärtäminen oli keskeisessä osassa. Tuolta  helleenisestä Kreikasta ja heidän arvomaailmastaan meille on kehittynyt juridiikka, jotta me tiedämme osapuolien välisissä konfliktikysymyksissä mitä oikeasti on tapahtunut, eli mikä on totuus. Samoin myös luonnon tarkastelusta on kehittynyt tiede, jotta me ymmärtäisimme mahdollisimman todenmukaisesti miten maailma toimii. Matematiikka oli puhdasta logiikkaa  ja täten totuuden tavoittelua.

Syy miksi antiikin kreikkalaiset, jotka koostuivat eriävistä heimoista ja kaupunkivaltioista pystyivät yhdistymään ja näin ollen voittamaan suuren ja mahtavan persialaisarmeijan johtui luottamuksesta ja luottamus johtui rehellisyydestä. Se että sotatilanteessa voidaan toimia voitokkaasti vaatii luottamusta ja luottamus vaatii rehellisyyttä. Sodassa tiedustelu on tärkeä osa, joka vaatii myös realistisia metodeja todellisuuden ja sitä kautta mahdollisuuksien ennakointiin. Kaikki tämä vaatii realistista näkemystä, joka taas vaatii tieteellisen ja analyyttisen, ja ennen kaikkea rehellisen metodin arvioida vihollista. Ainoa asia, jossa sota vaati epärehellisyyttä on vastustajan harhauttaminen. Muussa tapauksessa kaikki yhteinen toiminta vaatii rehellisyyttä, jotta voidaan toimia luotettavasti. Kaikki läntisen kehityksen takana olevat teknologiset ja yhteiskunnalliset saavutukset johtuvat rehellisyydestä ja jonkin tason luottamuksesta.

Näin ollen jos määrittelemme yheiskuntaa ja sitä mikä pitäisi olla yhteinen moraalinen arvo yhteiskunnan keskellä, niin sen pitäisi olla rehellisyys ja luottamus. Tasa-arvo ja vapaus molemmat ovat epärehellisiä moraaliarvoja, jotka perustuvat siihen olettamukseen, että kaikki osapuolet jotka vaativat tasa-arvoa ja vapautta ovat rehellisiä ja vilpittömiä, eivätkä hyväksikäytä systeemiä. Näin ollen molemmat tasa-arvo ja vapaus ovat arvoja, jotka perustuvat kaikkien osapuolten keskenäiseen luottoon ja rehellisyyteen. 

Molemmat arvot tasa-arvo ja vapaus ovat abstraktioita, joita ei realistisesti niiden mielivaltaisen subjektiivisuuden takia voida edes tavoittaa. Jokaisella on oma määritys siitä mikä on tasa-arvoista ja mikä vapautta. Rehellisyys ja objektiivinen totuus taas ovat yhteisöllinen vaatimus, joka pitää täyttyä, jotta yhteiskunta voi hyvin ja kansalaiset voivat luottaa toinen toisiinsa ja päättäjiin. Rehellisyys ja luottamus ovat paljon realistisempia päämääriä kuin tasa-arvo ja vapaus, joita voidaan tavoittaa tieteellisellä metodilla ja perspektiivien vilpittmällä analysoinnilla ja vertailulla. Samaa ei voi sanoa tasa-arvosta ja vapaudesta.

Voimme osoittaa tämän tarkastelemalla tasa-arvo ontologisesti. Esimerkiksi tasa-arvo tarkoittaa tasaista ihmisarvoa. Arvo tässä tapauksessa viittaa tehtyyn arvioon, jolloin arvio kaikkista ihmisistä on todettu tasaiseksi. Näin ollen meille herää kysymys siitä miten ja mikä määrittää ihmisarvon ja miksi ihmisten keskellä vallitsisi yhtäläinen arvokkuus? Totuus on, että maailmassa on 7 miljardia ihmistä ja tuohon 7 miljardiin ihmiseen mahtoo monta raiskaria, murhaajaa, valehtelijaa, huijaria, ryöstäjää ja muuta vastenmielistä ihmistä, jotka eivät mielestäni ole samanarvoisia kuin monet tuntemani moraalisesti hyvät ihmiset, jotka eivät raiskaa, murhaa, valehtele, huijaa tai ryöstä ihmisiä. Näin ollen arvioija pitää jollain tapaa määritettää miten arvo määriytyy ja mistä. Onko käytöksemme päättämään ihmisarvomme? Miten se mitenkään voisi sitten olla yhtäarvokasta? Jos pelkkä anarkia ei riitä määrittämään yhteistä arvoa ihmisille, niin meille jää kysymys.  Miten me päätämme siitä mikä on semmoinen auktoriteetti, joka päättää ihmisten arvokkuudesta? Onko se jumala, kuningas, tuomari vaiko paperinpala?  Ja eikö tuommoinen auktoritaarinen arvomääritys jo itsessään ole paradoksisesti epätasa-arvoista? Onhan se aika huvittavaa, että monarkia taikka jumala julistaa ihmiset tasa-arvoisiksi. Varmaan moni ateistiksi itseään kutsuva humanisti ja egalitaristi kokisi tämän kysymyksen vaikeana.

Tasa-arvon paradoksaalinen luonne ei lopu siihen. Koska tasa-arvon lähtökohtaiset määritykset ovat täysin tulkinnanvaraisia on meillä ongelma. Joskus arvona nähdään yksilöiden hierarkittomuus ja toisaalta yhteinen ihmisarvo, joka subjektiivisesti tai valtion auktoriteetilla ihmisarvo arvioidaan tasaiseksi. Tasa-arvon kannattajat eivät koskaan halua olla rehellisiä tässä suhteessa, kun he pyrkivät määrittelemättä tasa-arvoa. He pitävät tasa-arvoa hyvin epämääräisenä moraalisena meeminä, jota he mantramaisesti jankkaavat uudestaan ja uudestaan. He vetoavat siihen jatkuvasti, mutta jättävät sen määrittämisen muiden mielikuvitukselle. He perustelevat kaiken tasa-arvolla, mutta eivät oikeasti koskaan toteuta itse "tasa-arvoa", ja miksi he toteuttaisivatkaan, kun he eivät pysty objektiivisesti edes määrittelemään mitä tasa-arvo on. Suurinta pärinää ja kiukunpunaisia katseita saa aikaiseksi, kun egalitarismista paasaavilta vaatii tasa-arvoista käyttäytymistä ja kohtelua. Sillä ne jotka kaikkein eniten paasaa tasa-arvosta ovat niitä suurimpia sortajia ja muiden hyväksikäyttäjiä.

Painostamalla tasa-arvon määritystä looginen väittely on helppoa voittaa. Tasa-arvon objektiivinen määrittäminen tarkoittaisi sitä, että tasa-arvo määritellään niin, että kyseinen asia voidaan tieteellisesti, eli fyysisesti mitata ja laskea. Tämä tarkoittaisi sitä, että tasa-arvo olisi joku fyysinen olotila ja saavutus, jota kohti me voisimme edes jossain määrin pyrkiä saavuttamaan. Ihmisten saavutuksia ja fyysistä kokoa ja kykyjä voidaan mitata, mutta tämä ei tietenkään korreloi tasa-arvoa ihannoivien liberaaliaktivistien arvomaailman ja ihanteiden kanssa, sillä he idealistisesti näkevät ihmiset tabula rasa "sieluina", joille he julistavat saman/tasaisen ihmisarvon. 

Tasa-arvon määrittäminen fyysisesti, eli objektiivisesti voidaan vaan toteuttaa määrittelemällä jokin standardi, jolla ihmisten fyysistä kykyä arvioidaan. Otetaan vaikkapa juoksukilpailu, jossa kaksi juoksiaa pystyy juoksemaan saman ajan. Noiden kahden juoksijan tulosten kesken voimme todeta heidän olevan juoksussaan tasaisia. Tietysti ihmisen fyysiset kyvyt kehittyy ja rappeutuu, ja ihmiset elävät ja vanhenevat ja näin ollen muuttuvat, eikä välttämättä saman tuloksen saaminen molemmilta ole mitenkään mahdollista. Ja miksi sen pitäisi olla? Pitäisikö kaikkien ihmisten olla fyysisesti tai henkisesti samanlaisia? Mielestäni ei. Koen ihmisten muottiin laittamisen jo lähtökohtaisesti vastenmielisenä, mutta äärimmäisyyksiin viety tasa-arvoajattelu ja sen nimissä ihmisten tasapäistäminen on mielestäni moraalitonta ja kaikenlisäksi järjetöntä. Itse uskon henkilökohtaiseen ja yhteiskunnalliseen kehitykseen ja hierarkian tavoitteluun, jossa ihminen pyrkii kehittymään ja nousemaan omissa intohimon kohteissaan parhaalle mahdolliselle tasolle.

Tässä myös näkyy vanhan vasemmisto ja uuden vasemmiston ajatteluerot. Ennen vasemmisto oli hyvin materialistinen ja analyyttinen ryhmä, jonka tavoitteet olivat jokseenkin realistiset ja tavoiteltavissa. Vanha vasemmisto näki ihmisarvon suoraan suhteutettuna varallisuuteen ja tuloihin, ja näin pyrki tuloerojen pienentämisen kautta laskemaan eriarvoisuutta. Koska he näkivät tuloerojen luovan luokkajakoa ja näin ollen yhteiskunnallista eriarvoisuutta oli siis loogista tasata tuloja, luoda työpaikkoja ja turvata kohtuulliset toimeentulot kaikille yhteiskunnassa eläville. He näin määrittelivät ihmisarvoa rahassa, vaikka se monen mielestä saattaa kuulostaa moraalittomalta tai vähintäänkin kylmältä, mutta totuus on, että se tuotti hyvinvointia ja oli varmaan lähtökohtaisesti tähän astisista tasa-arvon määritteistä paras.

Näin ollen vasemmistolla oli hyvin objektiivinen tapa määritellä ihmisen arvoa ja se johtikin pohjoismaiden ja koko maailman vaurastumiseen toisen maailmansodan jälkeen. Vaikka se monen mielestä ihmisarvon mittaaminen rahalla yhteiskunnassa saattaa kuulostaa hyvin moraalittomalta asialta, niin sen lopputulos oli käytännössä lähin mitä vasemmisto pyrki. 

Uusvasemmisto taas pyrkii ihmisten abstraktiin tasapäistämiseen. He moralisoivat pahoiksi kaikki menestyjät ja ihannoivat juopottelua ja muuta rappioelämää, koska he näkevät sen kapinana byrokratiaa ja pahaa kapitalististsa yhteiskuntaa vastaan. Heille tasa-arvo kysymys oli liberaalisesti yksilön sielun ja vapauden kysymys. Tästä lähtökohdasta tulee kaikki vinkuvat anarkistit ja moraalilarppia toteuttavat yliopistonuoret, jotka analysoivat kulttuuria ja kulttuurissa esiintyviä arvoja ja hierarkioita moraalisesti pahoina asioina ja näkivät kaikkialla sortoa ja epätasa-arvoa, vaikka hyvinvointi ja onnellisuusindeksit kasvoivat, samanaikaisesti kun teknologia toi helpotuksia arkielämään, jonka seurauksena keskiluokka kasvoi ja tavallinen duunari voivat paremmin kuin koskaan. Se että uusvasemmisto lähti analysoimaan ja kritisoimaan yhteiskuntaa järjettömistä lähtökohdista ei tietenkään tarkoita, etteikö yhteiskunnassa ja sen kulttuurisessa elämässä ollut mitään analysoitavaa taikka kritisoitavaa. Ongelmana oli, että vasemmistolle itselleen on kehittynyt hyvin idealistinen ja täysin abstrakti näkemys siitä miten asiat on ja miten niiden tulisi olla, jota he eivät itse halua kyseenalaistaa lähtökohtaisia olettamuksiaan.

Tässä mielessä itsekkin olen vanha vasemmisto kannalla. Heidän ajamat tuloeron kavennus on asia, jota voidaan mitata ja laskea, ja näen tuloerojen kavennuksen ja työpaikkojen luomisen yhteiskunnallisesti hyvänä asiana, vaikka monessa asiassa olenkin heitä vastaan. Uusvasemmisto ei silti halunnut nähdä tätä hyvinvoinnin kasvua hyvänä asiana, vaan kokevat sen rikkovan heidän vallankumouksellista taisteluaan ja olevan ristiriidassa heidän tasa-arvo-käsitteensä kanssa. 

Kun tuloerot sitten vihdoin saatiin pieniksi, niin johtaville vasemmisto intellektuelleille kävi sisäinen ongelma. Heitä ei enää yksinkertaisesti tarvittu. He silti halusivat pysyä relevantteina ja vallankumouksellisena ja näin ollen he siirtyivät tasa-arvon materiaalisesta määritteestä määrittelemään tasa-arvoa abstraktiksi sosiaaliseksi hierarkiaksi, jota he tietysti eivät pyri fyysisesti mitenkään määrittelemään. Näin he voivat jatkaa tasa-arvon tavoittelua mitä ihmeellisimmissa asioissa kuten seksuaalisuudessa, etnisyyksissä, epämuodostumista, sairauksista ja vaikkapa vasenkätisyydessä. Tästä lähtökohtaisesta epärehellisyydestä johtuu, ettei tasa-arvoa nykyisellään koskaan tavoiteta. Se on kuin tuulimyllyjä vastaan taistelisi.

No entäs vapaus? Eikö vapaus ja eteenkin yksilönvapaus ole moraalisesti tärkeä arvo yhteiskunnassa. No ei todellakaan ole. Tämä kuulostaa hyvin radikaalilta, mutta yhteiskunnassa yksilö ei ole koskaan tärkeä. Yhteiskunnassa kaikki yksilöt on paikattavissa, eikä maailma lopeta pyörimistään, jos yksi henkilö kuolee tai jää sairaslomalle. Yhteiskunnassa tärkein on kokonaisuuden hyvinvointi ja tuo hyvinvointi saavutetaan parhaiten rehellisyydellä ja luottamuksella. 

Vapaus nihilistisyydessään on yhtä järjetön kuin tasa-arvo, sillä se viittaa siihen, että jokin asia/objekti/henkilö voi olla vuorovaikuttamattomassa tilassa ja näin ollen vapaa. Jos uusvasemmisto päättäisi julistaa vapauden määrittämisen määrittämällä ensiksi kuka vapautta sortaa, niin voittamalla ja vapauttamalla ihmiset sortajasta voisi kamppailu vapauden puolesta joskus loppua. Uusvasemmisto ei kuitenkaan halua koskaan lopettaa vallankumoustaan, ja sen takia ei halua määrittää mikä heitä sortaa. Näin ollen he väittävät, että vapaus on korkea arvo ja arvo jo itsessään. Näin heidän ei tarvitse määritellä koskaan mikä heitä sortaa ja keksiä sortaja sitä mukaa kun löytyy jotain uutta. Tietysti tuommoinen leijaileva vuorovaikuttamaton tila, jossa ihminen ei ole missään vuorovaikutuksessa on täysin mielikuvaharjoitusabstraktio ja täysin mahdoton. Niin kauan kuin asiat ovat vuorovaikutuksessa, niin niitä rajoittaa vuorovaikutus. Ja jos vuorovaikutus rajoittaa, niin ei ole mitään vapautta. Yhteiskunta kuin koko materiaalinen maailma koostuu vuorovaikutuksesta ja se miten tuo vuorovaikutus tapahtuu määrää miten ihminen tai yhteiskunta voi ja minkälainen hierarkia ihmisten kesken yhteiskunnassa on. 

Tuosta vuorovaikutuksesta ja hierarkiasta tietysti syntyy oikeistolainen arvomaailma ja ajatus vastuusta. Nihilistinen vapaus itseisarvona sotii vastuuta vastaan, sillä vuorovaikutukseton täydellinen vapaus on myös vastuutonta. Liberaalit yleisesti pyrkivät näkemään yhteiskunnan pahana ja yksilöä rajoittavana asiana, ja näin ollen yhteiskunnallinen vastuu nähdään myös yksilöä rajoittavana asiana. Yhteiskunnan kannalta vastuu on tärkeämpää kuin vapaus ja siksi nihilistinen liberalismi sotii yhteiskuntaa ja sen hyvinvointia vastaan.

Olemme nyt loogisesti päässyt siihen johtopäätökseen, että tasa-arvo ja vapaus ovat molemmat yhteiskunnan kanssa sisäisesti ristiriidassa ja ovat abstrakteja moraalisia arvoja, jotka sotivat yhteiskuntaa vastaan, mutta ovat myös sisäisesti ristiriitaisia abstraktioita. Ja koska ne sotivat itsessään yhteiskuntaa vastaan, niin ne ihmiset jotka noita konsepteja käyttää niiden absoluuttisessa nihilistisessä määrityksessä ovat irrationaalisia. Ja koska he ajavat noita liberaaleja arvoja ja moralisoivat niiden pohjalta ovat he myös lähtökohtaisesti epärehellisiä omasta arvomaailmastaan. Näin ollen nykyisellään rehellisyys/luottamus/vastuu sotii vapauden ja tasa-arvon kanssa, ja onkin myrkkyä liberaalille. Liberaalit paheksuvat vastuuta, rehellisyyttä ja luottamusta. Ei siis ole ihme, että nämä egalitaristit ja liberalistit ovat kaikkein epärehellisimpiä ihmisiä nyky-yhteiskunnassa, jotka peruselevat mitä tahansa tasa-arvolla ja vapaudella, mutta käyttäytyvät itse epätasa-arvoisesti muiden vapauksia rajoittaen. He valehtelevat ja vääristelevät asioita, jonka he perustelevat noilla kahdella moraalisella meemillä. He toisinaan hylkäävät noi moraaliset meemit kun se heille itse sopii, mutta kaksinaismoraalisesti vaativat muilta henkistä alistumista noiden moraalisten meemien edessä.

Otetaan taas käytännön esimerkki. Uusvasemmisto määrittelee itsensä sosialisteiksi ja puhuvat työväen hyvinvoinnista. Samaan aikaan he ovat unohtaneet suomalaisen työväen. Suomessa on puolimiljoonaa työtöntä ja vähätuloisia duunareita on myös isomäärä. Vuokrafirmat ovat polkeneet palkat alas, mutta elinkustannukset Suomessa ovat korkeat. Jos tuo ei jo kuulosta pahalta, niin otetaan vielä siihen päälle semmoinen fakta, että Suomessa on yli kaksimiljoonaa velkaantunutta. Eli käytännössä töitä tarvitaan. 

No mitä tekee uusvasemmisto? He kannustavat maahanmuuttoa Suomeen ja ovat innoissaan moralisoimassa miten hyvä asia on, että uudet maahanmuuttajat saavat töitä. Riku Rantalat ja Tuomas Milanoff ovat uusvasemmiston keulahahmoja ja he päättivät aloittaa "palkkaa pakolainen"-kampanjan. Uusvasemmisto kokee tämän pakolaisten palkkaamisen moraalisesti tärkeänä asiana. Rikun ja Tuomaksen sivuilla vielä keväällä näkyi työnantajien määrä, joka ylitti 200 työnantajan määrän. Tuo informaatio on sen jälkeen otettu pois heidän sivuiltaan, tai ainakaan en sitä sieltä nyt löytänyt. Ehkä se on otettu pois sieltä, koska se antaa huonoa kuvaa samaan aikaan kun Suomessa on puolimiljoonaa työtöntä. Uusvasemmistoa ei vittuakaan kiinnostanut suomalaisten työttömien työllistäminen, mutta nyt kun pakolaisvirta alkoi viimevuonna Suomeen, niin koko vasemmiston koneisto on mobilisoitu pakolaisten auttamiseen ja työllistämiseen.

Tietysti jos joku suomalainen työtön tai vähätuloinen duunari asiaa kyseenalaistaa, niin uusvasemmisto on kovaan ääneen haukkumassa rasistiksi ja natsiksi. He tukevat suomalaisen työväen kilpailuttamista ulkomaisella työvoimalla ja käytännössä tekevät hallaa työväelle. He ovat tässä suhteessa epärehellisiä. He esiintyvät sosialisteina, eli työväen etujen ajajina, mutta eivät vittuakaan välitä suomalaisista työttömistä ja vähätuloisista. He hyökkäävät kaikkien kimppuun moralisoidan ja pilkaten ihmisiä, jotka kokevat tulleensa petetyksi ja hylätyksi. Aivan kuin suomalaisilla työttömillä ei ole moraalista oikeutta pyrkiä ajamaan omaa etuaan. 

Ja siitä pääsemmekin aiheeseen rehellisyys. Rehellisyyden puute on yhteiskunnallinen tila, joka johtuu kilpailusta. Ihmiset ovat valmiita valehtelemaan, jotta he saavuttavat sosiaalista yliotetta. Siksi keskustelut, joissa ei pyritä rehellisyyteen ja vilpittömään yhteisymmärrykseen muuttaa keskustelut välittömästi väittelyiksi/kilpailuksi. Väittelyissä/kilpailuissa toinen tai molemmat osapuolet pyrkivät puheenvuoroillaan voittamaan, eikä perspektiivien tutkimiseen ja vilpittömään yhteisymmärtämiseen. Yhteiskunnallista keskustelua hallitsee uusvasemmisto tai liberaalivasemmisto, joka sanelee norsunluutornistaan sen mikä on moraalisesti hyväksyttävää ja mikä ei. Yleisesti yhteiskunnassamme politiikka nähdään kilpailuna ja kilpailu, joka taas johtaa yhteiskuntamme rakenteellisesti epärehellisyyteen ja asenteellisuuteen. Kun kansan keskuudessa esiintyy eriäviä intressejä, jotka sotivat valta-asetelmaa vastaan, niin heti alkaa epärehellinen retoriikka. On aivan turha haukkua työttömiä ja vähätuloisia rasismista ja fasismista, ja siitä, että he ovat kaikkien ongelmien takana, kun he ovat se yhteiskunnallinen luokka, jolla sitä valtaa ja pääomaa ei ole.

Jos yhteiskunnan moraalisena pohjana olisi rehellisyys, niin tuommoiseen epärehellisyyteen puututtaisiin. Uskoisin että poliittinen keskustelu rehellisyyttä ja totuutta moraalisoivassa yhteiskunnassa olisi korkeampaa ja yhteiskunnallisten ongelmien ja epäkohtien korjaaminen olisi helpompaa. Siksi uskallan väittää, että rehellisyys, luottamus ja vastuu ovat yhteiskunnalle kuin myös yksilön kannalta parempia moraalisia arvoja kuin tasa-arvo ja vapaus.

Katupartioiden moraalisuus ja rasismi

Viimeaikoina on ollut paljon väittelyä katupartioista sosiaali- ja valtamediassa. Katupartioiden oikeutusta on pohdittu laajalti ja näkyvästi yhteiskunnassamme. Keskustelu on kuitenkin hyvin rajoittunutta ja ohjattua, eikä keskustelua käydä rehellisesti ja kaikkia osapuolia ymmärtävästi.

Yhteiskunnan rakenne on muuttumassa massiivisen maahanmuuttoaallon takia, joka taas johtaa vastareaktioon. Tulevaisuudesta on tullut epäselvä etnisten suomalaisten kannalta, ja etniset suomalaiset tämän takia alkavat organisoitumaan anarkistisesti massamaahanmuuttoa edistävän valtiokoneiston lakien ulkopuolella ja sen puitteissa. Kansalaisten luottamus yhteiskuntaan ja sitä hallitseviin elimiin romuttuu sitä mukaan, kun valtion tänne tuomat maahantunkeutujat nostavat epäoikeudenmukaisuutta, epätoivoa ja väkivaltaa kantaväestöä kohtaan.

Julkisesti käytävässä keskustelussa usein pohditaan katupartioiden sallimisesta tai estämisestä. Juridisesti katupartioissa, eli yksityisten ihmisten kävelysessioissa ei ole mitään väärää, kunhan kävelijät eivät riko lakia, jolloin partiointi olisi tietysti laillisesti väärin. Katupartioita ei voi kieltää, ellei rajoita kansalaisten vapaata liikkumista. Tosin on niitäkin ihmisiä, jotka haluavat rajoittaa kansalaisten oikeuksia taistellessaan rasismia vastaan ja niin on jo tehty esimerkiksi sananvapautta rajoittavat vihapuhelait.

Demokraattisessa yhteiskunnassa enemmistön, mielipidevaikuttajien ja päättäjien mielipiteillä on väliä. Tästä syystä päättäjät välittävät ja rahoittavat mielipidevaikuttamista, opetusohjelmiston suunnittelua, mediaa ja kulttuurituotantoa. Ei ole yhdentekevää mitä informaatiota äänestäjät jatkuvalla syötöllä altistuvat. Siksi on tärkeä ymmärtää niitä asioita, joiden avulla enemmistö luo mielipiteensä. Kuten mediaa, kulttuurituotantoa ja opetustoimintaa, mutta myös niitä arvoja ja maailmankuvia, joita noiden kautta valtakulttuurinen ilmapiiri yrittää viestittää.

Katupartioista ei suoranaisesti väitellä juridisella tasolla, eli väittelyä ei käydä siitä onko katupartiointi laitonta vai laillista. Valtaapitävät haluavat ylläpitää monikulttuurista ja globalistista agendaa, jota antirasistinen moraalikoodi edustaa. Väittelyä halutaan käytävän moraalisella tasolla, eli onko katupartioiden järjestäinen moraalisesti oikein vai väärin, ja tietysti valtaapitävien tahdon mukaan halutaan, että johtopäätöksissä kaadutaan rasismin moraalittomuuden puolelle.

Katupartioiden vastustajat väittävät, että katupartiot ovat moraalisesti väärin, koska heidän mukaansa rasismi on väärin. Taas katupartioiden puolustajat puolustavat katupartioita suomalaisten turvallisuudella ja kokevat sen moraalisesti oikeutettuna. Tässä kohtaa on nähtävissä, että keskustelu moraalisesti jakaantuu kahteen osaan: lojaalisuusetikkaan ja seurausetiikkaan (käsitellään alempana).

Moraalisessa väittelyssä siitä onko rasismi moraalisesti oikein vai väärin tulee olennaisena osana kästellä ihmisen psykologiaa ja eteenkin moraalirakenteita. Valitettavasti tavallinen kansalainen, äänestäjät ja myös me kansallismieliset emme ole tarpeeksi tietoisia näistä mielipidevaikuttamisesta ja siitä miten moraalipsykologiaa käytetään kansalaisten manipulointiin.

Monet meistä perustaa mielipiteet intuitiivisuuteen ajatteluun. Emmekä lähde tästä syystä tarkastelemaan asiaa sen syvemmin, vaan hyväksymme moraaliset ympäriltämme saadut valmiit päätökset sen suurempia pohdintoja. Harva pyrkii sanottamaan tunteitaan ja moraalisia päätöksiään järkeviksi lauseiksi, vaan antaa mediapersoonien ja julkisuushenkilöiden toimia äänitorvenaan, joko hyväksyen heidän antaman sanoman tai sitten kieltäen sen kokonaan. Valtamediassa on tällä hetkellä hyvin yksipuolista ja rajoittunutta keskustelua, jota rajoitetaan tiettyyn antirasistiseen moraalinarratiiviin.

Antirasistien puoli tässäkin väittelyssä sortuu laiskuuteen, mutta niin myös ns. "rasistien" puolella sorrutaan moraaliseen mutuiluun. Vaikka julkisia keskusteluja käydään moraalisella tasolla, niin silti keskustelun kummatkaan osapuolet eivät ymmärrä moraalipsykologiasta mitään ja näin perustella keskustelua sen tarkemmin.

Moraalipsykologian ymmärtäminen on demokratioissa tärkeä asia ymmärtää. Olen kuitenkin sitä mieltä, että konservatiivinen ja kansallismielinen enemmistö on intuitiivisesti moraalirakenteessaan oikeassa, ja että heillä on loogisesti johdonmukaisempi moraalirakenne, koska heidän moraalinsa rakentuu seurausetiikasta. Eli kansallismieliset ja ns. "rasistit" näkevät moraaliseksi sen mikä on heille ja heidän sisäryhmälleen hyödyksi ja moraalittomaksi sen mikä vaikuttaa heihin ja heidän sisäryhmäänsä negatiivisesti.

Jos suomalaiset ja valkoiset ympäri maailmaa haluavat geneettisesti ja yhteiskunnallisesti jatkua on tapahduttava kulttuurinen ja poliittinen muutos, jossa modernismin luomat kahleet etnisiltä eurooppalaisilta rikotaan. Kansallismielisen vallankumouksen ja mielipidevaikuttamisen kannalta on tärkeää pystyä rakentamaan vankka moraalinen pohja, ja olen sitä mieltä että seurausetiikka on juuri tämä rationaalisempi osapuoli.

Mitään onnistunutta vallankumousta, tai yhteiskunnallista muutosta ei saada aikaiseksi, ellei pystytä rakentamaan vahvaa ja selkeää moraalista sanomaa. Tavallinen ihminen ei ajattele rationaalisesti vaan häntä ohjaa moraaliset arvot. Näin ollen moderni yhteiskunta arvoineen perustuu jatkuvaan dogmaattiseen meemitykseen, jonka kautta yhteiskunnallista keskustelua ja ilmapiiriä hallitaan.

Tasa-arvo on velvollisuuseettinen (deontologinen) moraalinen viesti. Velvollisuusetiikka lyhyesti tarkoittaa moraalirakennetta, jossa mielipiteet tai teot arvioidaan moraalikoodin mukaan hyväksi tai pahaksi. Esimerkiksi kristityt väittävät, että synti on moraalisesti väärin, jonka jälkeen he määrittelevät mitkä asiat ovat syntiä. Koska kristitylle jokin asia on syntiä, niin silloin se on moraalisesti väärin. Tämä on juuri sitä samaa velvollisuuseettistä (=deontologista) moraalirakennetta, jota antirasistit käyttävät. Jos joku asia on rasistista, niin se on moraalisesti väärin.

On kuitenkin samalla pystyttävä kyseenalaistamaan rasismi moraalisena paheena. Se että ihmiset pyrkivät väistelemään ja vierittämään rasismi-syytöksiä muualle ei ole auttanut vuosikymmeniin, vaan johtanut yhteiskunnallisen ilmapiirin siirtymiseen kohti antirasistista vasemmistoliberaalisuutta. On siis tärkeää pystyä kyseenalaistamaan rasismi moraalisena pahuutena. On pysyttävä kysymään miksi rasismi on paha asia. Mitä moraalisesti pahaa on rasismissa? Itse olen alkanut kysymään tätä kaikilta, jotka ottavat esiin rasismin edes sivulauseessa ohimennen. Mitään rakentavaa vastausta en ole saanut. Olen vaan saanut ohittavia kysymyksiä, kuten tämä viimeisin: "Jos et todellakaan näe siinä mitään pahaa ei kannata yrittää tai keskustella. Vähänkuin jonkun himouskovaisen kanssa väittely. Turhaa ja työlästä."

Kaikki antirasistit olettavat lähtökohtaisesti, että rasismi on moraalisesti paha asia, mutta eivät ainakaan minulle ole koskaan pystyneet selittämään miksi. Uskon, että tässä on mahdollinen moraalinen ja retoorinen vastaus antirasismien kukistamiseksi. On vaadittava, että he perustelevat rasismin moraalisen pahuuden, jonka jälkeen he joutuvat jossain vaiheessa myöntämään, joko painostuksesta tai painostamatta, että heidän moraalirakenne on rakenteeltaan "deontologinen". Tämän jälkeen on helppo assosioida rasismi moraalisesti judeokristillisyyteen ja käyttää samoja argumentteja deontologista moraalista absolutismia vastaan kuin monet ateistit ovat käyttäneet kristittyjä vastaan. Vielä parempi olisi, jos nämä moraaliset yhtenäisyydet kristittyjen ja antirasistien kanssa onnistutaan meemittämään. Netti ja valtamedia on jatkuvasti täynnä antirasisteja syyttämässä muita rasismista, mutta ketään ei osaa selostaa loogisesti miksi se olisi paha asia. Paras argumentti on vedota johonkin toiseen deontologiseen moraalirakenteeseen, kuten esimerkiksi tasa-arvoon. On heti osoitettava, ettei tuommoinen kehäpäätelmä ole selkeä vastaus, vaan osoitus laajemmasta liberaalisesta moraalirakenteesta, mutta tässä vaiheessa keskustelu mudittuu tasa-arvon moraalisuuteen. Tämä voidaan yhtälailla kyseenalaistaa moraalisena arvona, mutta se olisi kokonaan toisen kirjoituksen vuoro.

On painotettava, että rasismi on vain sosiaalinen ase, jolla antirasistit ja muut liberaalit pyrkivät marginalisoimaan ja sosiaalisesti eristämään muut ihmiset oman moraalihierarkian ulkopuolelle. Nämä samat antirasistit ovat tehneet rasismin tunnistamisesta sosiaalisen pelin, jossa kaikki liberaalit yrittävät yhdessä kilpailla kuka on moraalisesti parempi antirasisti ja löytää muista ihmisistä ja yhteiskunnasta enemmän rasismia. Näin ollen he signaalisoi toisilleen kuka on parempi antirasisti, jolloin he näkevät rasismia joka paikassa. Tämä tietysti luo ristiriitaisia määritteitä rasismille, koska tavallinen rasismin määritys ei enää riitä. Rasismi paisuu tarkoittamaan hyvin abstrakteja identiteettisiä. Rasismi ei enää tuossa vaiheessa ole mitään tekoa, vaan rasismia on väärien mielipiteiden ylläpitäminen. Siksi rasismia pitää etsiä psykologiasta, kulttuurista, ihmisten pukeutumisista, symbooleista jne.

Antirasistille rasisti on sama kuin moraalisesti paha ihminen. Tietysti antirasistit itse näkevät itsensä moraalisesti hyvinä ihmisenä.

Antirasistit yleisesti määrittävät rasismin rodullisena ja etnisenä syrjintänä. He eivät osaa selittää miksi tämä olisi paha asia. Esimerkiksi ISIS-terroristeja etsiessään ei antirasistin mielestä pitäisi etnisesti profiloida arabeja, koska se loisi eriarvoisuutta ja olisi rasismia. Heidän mielestään on yhtä järkevää etsiä ISIS-terroristeja japanilaisten turistien joukosta, kuin arabien ja lähi-idästä tulleiden kansojen, koska silloin osuisi oikein heidän moraalisen kannan kanssa yksi yhteen. Silloin ei ketään etnisesti profiloitaisi ja tämä onkin se mihin antirasistinen arvomaailma ja moraalisuus kaatuu.
 
Antirasisitit määrittävät, että rasismia voi olla toimintaa ja ideologiaa (wikipedia), ja heillä on tarkka syy tähän. Vielä pitkälle 80-luvulle saakka homoseksuaalisuus ja pedofilia käsitettiin tekoina, kun taas marxistilaiset psykologit jakoivat argumentteja, että kyseiset seksuaaliset suuntaukset olivat vain psykologisia mielentiloja, eikä näin näitä ihmisiä saanut syrjiä ja sosiaalisesti eristää. Tietysti rasismia ei pidetä samassa standardissa. Rasismi halutaan hävittää käytöksenä, ideologiana kuin myös psykologisena mielentilana. Siinä missä pedofiileille ja homoseksuaaleille syntyi moraalinen rintama, jossa pedofiilien ja homoseksuaalien piti raiskata joku ja toteuttaa jokin rikos, ennen kuin heidät voitiin sosiaalisesti eristää ja häpäistä, niin nykyisessä sosiaalisessa ja moraalisessa ilmapiirissä on oikein, että rasisteja eristetään, koska he saattavat ajatella eri tavalla.

Antirasistit yleisesti määrittävät rasismin rodullisena ja etnisenä syrjintänä. He eivät osaa selittää miksi tämä olisi paha asia. Esimerkiksi ISIS-terroristeja etsiessään ei antirasistin mielestä pitäisi etnisesti profiloida arabeja, koska se loisi eriarvoisuutta ja täten rasismia. Heidän mielestään on yhtä järkevää etsiä ISIS-terroristeja japanilaisten turistien joukosta, kun arabien joukosta, koska silloin se olisi tasa-arvoista ja moraalisesti oikein. Ja tämä onkin se mihin antirasistinen arvomaailma ja moraalisuus irrationaalisuudellaan kaatuu.

Antirasisitit määrittävät, että rasismia voi olla toimintaa tai ideologiaa (wikipedia), ja heillä on tarkka syy tähän määritteeseen. Vielä pitkälle 80-luvulle saakka homoseksuaalisuus ja pedofilia käsitettiin tekoina, kun taas marxistilaiset psykologit jakoivat argumentteja, että kyseiset seksuaaliset suuntaukset olivat vain psykologisia mielentiloja.  Näin homoseksuaaleja ja pedofiileja ei saanut syrjiä ja sosiaalisesti eristää, koska he eivät olleet tehneet mitään. Pelkkä psykologinen mielentila ei riittäisi syyksi syrjiä ja näin ollen homoseksuaalisuutta ja pedofiliaa pyrittiin normalisoimaan. Tietysti rasismia ei pidetä samassa standardissa homoseksuaalisuuden kanssa. Rasismi halutaan hävittää käytöksenä ja ideologiana kuin myös psykologisena mielentilana, jolloin rasismia ei haluta tuoda esiin pelkkänä mielentilana. Siinä missä pedofiileille ja homoseksuaaleille syntyi moraalinen rintama, jossa tuota mielentilaa puolustettiin, niin rasismille ei ole kehittynyt samaa moraalista rintamaa. Pedofiilien ja homoseksuaalien piti raiskata joku ja toteuttaa jokin rikos muita ihmisiä kohtaan, ennen kuin heitä voitaisiin sosiaalisesti eristää ja häpäistä.  Nykyisessä sosiaalisessa ja moraalisessa ilmapiirissä on oikein, että rasisteja eristetään, koska he ovat psykologisesti eriäviä ja saattavat ajatella eri tavalla.

Antirasistit määrittelivät rasismin toiminnaksi ja ideologiaksi, koska he halusivat piilottaa rasismin todellisen määritteen, joka oli psykologinen mielentila ja moraalinen arvomaailma. Sillä piilottamalla sen mitä he oikeasti tarkoittavat rasismilla sekoittaa poliittisen vastapuolen pakkaa ja saa heidät harhailemaan sopivan vastaväitteiden ja sosiaalisen paineen alla. Oikeisto, konservatiivit ja kansallismieliset eivät halua leimaantua rasistiksi, koska pohjimmaltaan uskoo liberaaliseen tasa-arvoon ja kokee rasismin itsessään moraalittomana asiana. Koska rasismi määritetään ideologiaksi ja teoiksi, niin tavallinen konservatiivi ja oikeistolainen kokee helpommaksi kiistää ja irtautua kaikesta rasismista ymmärtämättä, että se on loppupelissä täysin mahdotonta, ja johtanut nykyiseen poliittiseen ja kulttuuriseen ilmapiiriin.

Viesti anarkisteille

Tämä kirjoitus on kaikille niille anarkisteille, jotka sanovat ihannoivansa rehellisyyttä ja haluavat ja haluavat olla itselleen rehellisiä.

Mitä anarkismi pohjimmiltaan on?














Anarkistit esittää argumenttejaan paremman maailman puolesta. Anarkistit kautta viimeisen kahdensadan vuoden aikana ovat julistaneet: "ei olisi valtiota, eikä kuntia!", "ei mestareita, ei jumalia!".

Anarkistit tarkoittavat tällä, että hierarkia on moraalitonta ja he vastustavat hierarkiaa. Kyse on ennen kaikkea moraalisesta maailmasta, jossa yksilön vapauttaminen on suurin moraalinen tavoite. Tämä on anarkistin arvomaailman ja toiminnan takana oleva memeettinen rakenne, joka on koko liberalismin ja valistuksenajan perusta.

Anarkisteille tai ylipäätään kaikille, jotka pitävät vapautta tärkeimpänä moraalisena arvona on kaikki hierarkia sortoa ja näin ollen vapaus päämääräinen tavoite.  Anarkistit tavoittelevat "vapautta" ideaalina, ja puhuvat niin sanotuista vapaista yhteenliittymistä (kommuuneista), joissa ihmiset sopivat asiansa keskenään, niin kuin itse haluaisivat. Kuulostaa hienolta ja ruusuiselta.

Anarkistit kertovat poliittisesti ja moraalisesti eri mieltä oleville, etteivät he vaan ymmärrä vapautta ja sen todellista ideaa. He eivät kuitenkaan keskustele ja argumentoi omia ideoitaan meille "ymmärtämättömille" ja pyri tulemaan yhteisymmärykseen keskustelemalla. Monet anarkistit eivät halua keskustella ja väitellä arvoasioista eteenkin jos kyse on heidän arvomaailmasta.

Otetaan esimerkki argumentista, jota anarkistit karttavat. Anarkistit sanovat, ettei anarkistisessa yhteisössä kukaan "rajaisi ihmisiä ryhmiin", vaan ihmiset kuuluisivat vapaasti niihin ryhmiin, joihin kukin yksilö haluaa kuulua ilman hierarkiaa, ja nuo ryhmät toimisivat niin kuin niihin kuuluvat ihmiset vapaasti haluavat. Anarkistit, kuten myös ääriliberaalit näkevät ihmisten kategoroimisen rotuihin, etnisyyksiin, kansallisuuksiin, sukupuoleen, ikään tai terveytään yksilön tasa-arvoa ja vapautta riistävänä asiana. Onko asia kuitenkaan noin?

Kuunnellessani näitä anarkistien ehdotuksia ja ajatuksia tulee mieleen niin radikaaleja käsite ja käsitys eroja, jotka johtavat anarkistien ja muiden ideologioiden väliseen yhteisymmärryksettömyyden kuiluun. Anarkisteilla, kuten monella ääriliberaalilla on hyvin harhainen käsitys miten ja mistä ihmisen identiteetti rakentuu. Miten esimerkiksi ihmisen psykologia tai biologia vaikuttaa ihmisen elämään ja sitä myötä identiteettiin. He kuvittelevat, että kaikki identiteettikäsitteet ovat kuin päivittäin vaihdettavia vaatteita, joita puetaan ja riisutaan muodin ja fiiliksen mukaan. Heille kaikki johtuu ympäristöstä, eikä mikään ole perinnöllistä ja determinististä.

Anarkisteilla ja ääriliberaaleilla tuntuu olevan semmoinen käsitys, että biologisella perimällä ei ole vaikutusta ulkonäköön, persoonallisuuteen, ja yleisesti mihinkään mikä voisi määrittää ihmisen identiteettiä ja vaikuttaa sosiaalisesti. Tämä on tietenkin hyvin epätieteellistä, mutta me emme mene tuohon argumentointiin tässä kirjoituksessa. He haluavat uskoa, että ihminen pystyy vaikuttamaan ja määrittämään oman identiteettinsä täysin mielivaltaisesti ympäristöstään, geeniperimästään, älykkyydestään ja mistään muustakaan riippumatta. Anarkistit eivät ymmärrä, että ihminen pystyy vaikuttamaan itseensä, mutta vain niin paljon kuin oma geneettinen potenttiaali (perimä) ja ympäristö antaa myöten. Anarkistit ja liberaalit kuvittelevat, että he voivat uhmata biologiaa ja materiaalista maailmaa muokkaamalla käsitteitä ja kieltä. Tästä esimerkiksi LBGT-liike ja monet sukupuolettomuuden puolestapuhujat ammentavat maailmankatsomustaan. Anarkistien ja liberaalien on vaikea ymmärtää, että on asioita, joita ei voi muuttaa muokkaamalla sanoja tai käsitteitä, tai larppaamalla ja kieltämällä tosiasioita.

Kaikki elämä maailmassa kuuluu ryhmiin tietoisesti tai tiedostamattaan halusi se sitä vapaaehtoisesti myöntää tai ei. Jos minä sanon sokealle ilmisille, että hän ei ole sokea, ei sillä ole väliä suhteessa hänen sokeuteensa kutsunko häntä sokeaksi vai en. Sokea ei parane pelkällä tahdonvoimalla ja sillä että alan nimittämään häntä näkeväksi. Todellisuus ja realiteetit ovat läsnä meidän mielipiteistämme, moraalistamme, ja arvomaailmastamme huolimatta. Se sanonko minä sokeaa sokeaksi vai en, ei muuta sitä, että sokea kategoroituu näkövammaisten ryhmään. Yhtälailla etnisyys, rodut, sukupuolet, ja kaikki geneettiset atribuutit ovat semmoisia mihin me emme itse voi vaikuttaa, vaan meidän vanhempamme tekivät päätökset meidän puolestamme ja meidän on tultava niiden asioiden kanssa toimeen. Yhteiskuntarakenteet ja ihanteet, jotka rakentuvat väärään kuvaan todellisuudesta ovat aina tuomittu epäonnistumaan. Jotkut ihmiset pystyvät hyväksymään nämä asiat, kun taas toiset kiroavat vanhempiaan, ja kokevat elämänsä epäreiluksi.

Tästä syystä julistan, että anarkistit, liberaalit ja muut dogmaattista vapauteen absoluuttisesti uskovat ovat tyhmiä. Ei siksi, että he uskovat itse vapauteen konseptina, ja näkevät sen arvokkaana itseisarvona. Vaan anarkistit ja ääriliberaalit ovat tyhmiä siksi, että he ymmärtävät, ettei realiteetit ole sopusuhtaiset heidän vapaus ideaalinsa kanssa, jonka seurauksena he joutuvat selittelemään, vähättelemään ja jopa valehtelemaan itselleen ja muille siitä mitä vapaus on ja miten maaima pyörii. He eivät halua käsitellä maaimaa realistisesti, jonka seurauksena heille kehittyy epärealistisia käsityksiä siitä miten yhteiskunta toimii. Anarkistit joutuvat määrittelemään uudelleen kieltä ja käsitteitä, kuten kaikki epätasa-arvoa metatasolla kantavat termit, käsitteet ja identiteettirakenteet ovat rakenteellisesti utopian tiellä, ja näin ollen ristiriidassa heidän absoluutisen vapauskäsitteensä kanssa. Heidän koko strategiansa on hyökätä kieltä ja konsepteja vastaan ja ajaa sosiaaliseen marginaaliin kaikki ihmiset, jotka kieltäytyvät käyttämästä tiettyä terminologiaa.

Toinen syy siihen miksi anarkistit ovat tyhmiä on se, etteivät he lähtökohtaisesti pysty todistamaan ihmisen vapaata tahtoa, ja näin ollen kumoamaan determinismiä. Heidän ideologiansa vaatii sen, että ihminen on kykenevä vapaaseen ajatteluun. Anarkistit vihaavat länsikulttuuria, koska he kokevat sen kolonialistiseksi, rasistiseksi, seksistiseksi ja fasistiseksi ja syyttävät sitä heidän ja muiden ihmisten aivopesusta. He kokevat, että länsikulttuuri itsessään on sortava elementti, joka kahlitsee yksilöä, ja tämän takia monet anarkistit vähättelevät ja ns. "taistelevat" länsikulttuuria vastaan. He eivät kuitenkaan osaa osoittaa mitään konkreettista eroa länsikulttuurien ja muiden kulttuurien välillä, joka jo itsessään osoittaa eräänalaista itsepetosta. Anarkistit haluavat tavoitella vapautta psykologisesti, ja tästä syystä uskovat vapaaseen tahtoon, ja tuosta syystä he haluavat irtautua "länsikulttuurin" hegemoniasta ja memeettisestä arvomaailmasta.

Todellisuudessa ihmisen vapaa tahto on pelkkä illuusio. Ihmisen ajattelua ohjaa psykologiset rakenteet, sosiaaliset hierarkiat ja kanssakäynti, kieli ja käsitteet, sekä kognitiot. Pelkästään ihmisen psykologinen rakenne sotii vapaata tahtoa vastaan, sillä meitä ihmisiä ohjaa psykologiset vaistomme ja alitajuntamme, jotka kokonaisuutena ohjaa meidän päätöksentekoa. Ihmisten eriävistä aivokapasiteeteista (=älykkyydestä) voimme päätellä, ettei kaikki ihmiset ole henkiseltä kapasiteetiltaan kykeneviä käsittelemään ja ymmärtämään monimutkaisia ja abstrakteja konsepteja samalla henkisellä tasolla, joka lähtökohtaisesti rajoittaa ihmisten keskenäistä kykyä ymmärtää ympäröivää maailmaa tai toinen toisiamme. Pelkästään meemit ohjaavat ihmisiä ja ihmisten käsityksiä ympäristöstään ja itsestään. Mutta ennen kaikkea eriävä älykkyys luo älykkyydeltään eriarvoisia ihmisiä, jotka eivät ole keskenään vapaita toisistaan taikka tasa-arvoisia. Ihmisten eriävä älykkyys on tieteellisesti todistettava fakta, joka osoittaa, ettei osa ihmisistä ole kykenevä ajatelemaan ja ymmärtämään yhtä vapaasti ympäroivää maailmaa kuin muut, joka jo itsessään kumoaa vapaan tahdon tai tasa-arvon myytin.

Kolmas syy siihen miksi anarkistit ja äärliberaalit ovat tyhmiä, johtuu heidän ristiriitaisesta arvomaailmakäsitteistään. Ideologiset käsitykset vapaudesta ja samanaikaisesta tasa-arvosta ovat täysin irrationaalisia. Vapaat ihmiset eivät ole tasa-arvoisia vaan kilpailijoita. Epätasa-arvoiset ihmiset joudutaan auktoriteetilla pakottamaan tasa-arvoiseen asemaan, joka taas tarkoittaa sitä, että tasa-arvoiset ihmiset eivät voi olla vapaita. Absoluuttinen vapaus aina tarkoittaisi raadollista kilpailua, joka varmaan ei ole sitä mitä yksikään anarkisti oikeasti haluaisi, sillä tosi moni anarkisti jäisi oikeassa luonnonvalinnassa kakkoseksi niille jotka ovat kykeneviä henkisesti ja fyysisesti satuttamaan muita. Mitään yhteisöä ei voi tapahtua absoluuttisessa vapaudessa, koska absoluuttinen vapaus ajaa yksilöt kilpailemaan. Puheet siis tasa-arvosta ja vapaudesta ovat täysin ristiriidassa toistensa kanssa, kuin myös realiteettien kanssa, mutta anarkistit eivät suostu myöntämään tätä yksinkertaista tosiasiaa, vaan tuudittautuvat omien käsitteidensä ja unelmiensa turvalliseen maailmaan.

Anarkistit näkevät maailman hyvin mustavalkoisesti. He näkevät kaiken joko sortona tai vapautena. He vaativat dogmaattisesti vapautusta kaikesta vastuusta ja sosiaalisesta leimautumisesta. He syyttävät länsikulttuuria fasistiseksi, joka sortaa yksilöä, sillä kaikki kulttuuri-identiteetti rakentaa sosiaalista hierarkiaa, ja näin ollen läntinen kulttuuri-identiteetti vapaususkovaisten ääriliberaalien ja anarkistien mielestä on sortoa. Anarkistit eivät ymmärrä syy-seuraus-suhdetta, jonka takia ei ole mitään absoluuttista tasa-arvoa tai vapautta, vaan kaikki sosiaalinen kanssakäyminen johtaa dynaamiseen sosiaaliseen hierarkiaan.

Ihmistä rajoittavat materiaalinen maailma, luonnon lait, sosiaalinen kanssakäyminen ja realiteetit. Anarkisti ei ole realisti, vaan anarkisti on idealisti, eli unelmoitsija, joka ei halua kohdata realiteetteja. Anarkistin mieli kaipaa utopiaa pelastamaan hänet todellisuudelta, koska realiteetit ja reaalimaailma estää ja rajoittaa, jonka takia realiteetit ja realimaailma pitää määrittää konseptitasolla uudestaan, jotta niitä voisi leimata ja marginalisoida fasistisiksi ja näin henkisesti paeta. Sukupuolet, rodut, ikä ja perimästä johtuvat kyvyt ovat vapaususkovan, kuten anarkistin tai ääriliberaalin mielestä fasismia, mutta kieltämällä biologiset eroavaisuudet ja leimaamalla ne pelkästään fasistisiksi sosiaalisiksi konstrukteiksi, voi anarkisti tai ääriliberaali yrittää sivuttaa ne. Kun asioita leimaa, niin niitä ei tarvitse enää miettiä.

Vaikka mitään valtiota ja instituutiollistettua auktoriteettia ei olisi, niin silti ei yksilöllä olisi vapautta toimia mielivaltaisesti yhteisössä. Muiden ihmisten tahdot ja vaatimukset rajoittavat meitä, josta ennen pitkää syntyy konflikteja, jotka ennen pitkää muokkaa ja jakaa yhteisön kuppikuntiin. Näin uudet yhteisöt ja valtarakenteet alkavat muodostua. Anarkistit ovat tyhmiä, koska he kieltävät nämä sosiaaliset realiteetit, eivätkö omaa rehellisyyttä ja älykkyyttä, jotta he pystyisivät hyväksymään näitä realiteetteja. Koska he ovat epärehellisiä näistä asioista, niin he eivät osaa muokata ideologiaansa ja selittää miten nämä epäkohdat korjataan, jotta he saavuttaisivat absoluuttisen vapaan ja samalla toimivan anarkistisen yhteisön.

Anarkistit puhuvat omista anarkokommuuneistaan, jossa he elävät omilla säännöillään. Kaikista harhaisimmat ja sekaisimmat anarkistit jopa puhuvat, että he voivat elää yhteisössä, jossa ei ole mitään sääntöjä, mutta nämä absoluuttista anarkiaa lupaavat kommuunit kaatuvat hyvin nopeasti ja ovat utopiaa. Jokainen yhteisö pyöriäkseen vaatii vastuualueita, joka taas tarkoittaa valtarakenteita ja valtasuhteita. Nämä valtarakenteet ja valtasuhteet ovat ristiriidassa ideologisen anarkismin kanssa. Anarkistit ovat kykenemättömiä ymmärtämään, taikka haluttomia ymmärtämään, että vapaus ja vastuu menevät käsikädessä. Anarkistit ja ääriliberaalit haluavat vapautta vastuusta, joka ei toimi. Ei varsinkaan anarkistisessa elinympäristössä, jossa selviytyminen, luonnonvalinta ja vahvimman oikeus ovat realiteetteja. Tästä syystä ihminen ei toimi yksilönä, vaan hakeutuu turvaan muiden ihmisten joukkoon, jonka takia ihminen luopuu omasta vapaudestaan, jolloin hän saa elää yhteisön joukossa, mutta vain jos hän toimii yhteisön normien, moraalin ja sääntöjen mukaan.

Aristoteles sanoi, että yksin elävän ihmisen pitää olla eläin taikka jumala. Hän sanoi näin, koska hän ymmärsi ääriliberalistisen ääri-individualismin hulluuden. Jos sinä anarkisti (lukija) olet tässä kohtaa rehellinen, niin myönnät, ettei absoluutista yksilövapautta voi saavuttaa ihmisen psykologisen ja sosiaalisen luonnon, sekä materiaalisen maailman puitteissa, ja myönnät itsellesi, että ainoa realistinen yhteisöllisyyden muoto on absoluuttisen vapauden ja absoluuttisen tyranniana välimuoto. Kun myönnät itsellesi tämän, niin silloin sinä et enää ole ideologialtasi anarkisti, vaan jotain muuta. Anarkismi on ajattelemattomuutta.

Rasismissa ei ole mitään hävettävää

Rasismissa ei ole mitään moraalisesti väärää, koska se on luonnollinen osa ihmisen kognitiota. Rasismi on psykologinen mielentila siinä missä esimerkiksi homoseksuaalisuus tai vaikkapa nälkäreaktio. Jos sinun mielestäsi homoseksuaalien syrjiminen on moraalisesti väärin, koska homoseksuaalit eivät mahda omalle psykoloialleen mitään, tai ruualla pakkomielteisesti mässäilevä ihminen ei omalle psykologialleen mahda mitään, niin johdonmukaisesti rasismin pitäisi olla myös OK-asia samalla johdonmukaisella kriteerillä. Miksi rasismia psykologisena ilmiönä pidetään moraalisesti vääränä, mutta homoseksuaalisuutta tai yleistä hedonismia ei? Tässä on siis näkyvä kaksinaismoraalisuus.

Jos ihmistä ei saisi syrjiä hänen psykologisen, eli seksuaalisten taipumuksen takia, niin miksi ihmisiä sais syrjiä, panetella, vähätellä, marginalisoida ja eristää, jos hän on kykenevä tunnistamaan rotujen ja etnisten ryhmien välistä sosiaalidynamiikkaa ja kilpailua? Eivät rasistit sille itse mitään mahda, että he huomaavat rodut fyysisenä realiteettina, ja tunnistavat rotujen välistä kilpailua ja suosivat omaa etnistä sisäryhmää.

Itse nautin rasismita. Rasismi on seksikästä. Valtaosa pornosta ja seksuaalisista meemeistä perustuu rasismiin ja seksismiin. Rasismi on myös tärkeä osa huumoria. Rasistilla on aina hauskempaa, kuin moraalisella loukkaantujalla ja tiukkapipolla, joka yrittää kontrolloida ja pakottaa sosiaalista ilmapiiriä sensuurilla ja moraalisella vollottamisella. Rasismi on mielestäni sosiaalisesti hyvä asia, koska se viihdyttää, ja tätä kautta kiehtoo ihmisiä. Rasismi ei tarkoita sitä, että ihminen yrittäisi fyysisesti loukata tai syrjiä jotakuta, vaan rasismi on psykologinen mielentila muiden joukossa, jossa ihminen tunnistaa etnistä erilaisuutta, ja etnisten erinlaisuuksien välillä sosiaalista kilpailua ja dynamiikkaa. Tuossa nyt ei itsessään ole mitään moralisoitavaa, jos käytämme Humen Giljotiinia. Tästä sosiaalisesta dynamiikasta ja kilpailusta tulee paljon vitsejä ja huumoria, jota kaikki osapuolet voivat nauttia ja nauraa. Itselle ja omalle etniselle sisäryhmälle pitää pystyä nauramaan, mutta myös muita ryhmistä pitää pystyä vitsailemaan ja nauramaan, jotta ilmapiiri on tervettä ja hyväntuulista.

Rasismi tuottaa huumoria, koska rodut ja etnisyydet psykologiassamme rakentuu käyttäytymisen ja ominaisuuksien stereotypioihin. Standup-koomikot kuten Money Mike, Chris Tucker, tai vaikkapa David Chappelle käyttävät rasismia ja rotujen stereotypiaa jatkuvasti vitseissään. Pidän valkoisesta standup-koomikosta Bill Burrista, koska hän käsittelee seksismiä ja rasismia hienolla ja huumoristisella tavalla, ja rikkoo poliittisen korrektiivisuuden ilmapiiriä. Huumori kun lähes aina rakentuu yhteiskunnallisiin meemeihin ja stereotypioihin. Huumori on paras tapa rikkoa yhteiskunnallisia kaksinaismoraalisuutta, koska se on viihdyttävää ja kiehtovaa. 

Valkoisten ja muiden etnisyyksien välillä on selvä moraalinen kaksoisstandardi. Köyhiä etelävaltion asuntoautokommuuneissa asuvia valkoisia Hillbillyjä haukutaan, ja heitä imitioidaan pilkkaaminen mielessä kaiken aikaa mediassa ja julkisissa tiloissa. Ei-valkoiset ja valkoiset liberaalit jatkuvasti pilkkaavat köyhiö etelävaltiolaisia, ja se on valtavirta-ajattelussa sosiaalisesti hyväksyttävää. Kenelläkään ei ole mitään moraalista sanottavaa näiden ihmisten pilkkaamista vastaan. Mutta jos joku valkoinen kertoo vitsin mustista ihmisistä ja heidän stereotyyppisestä käyttäytymisestä, niin hänet heti leimataan moraalisesti pahaksi ihmiseksi. Ihan yhtä rasistista on haukkua valkoisia köyhiä etelävaltiolaisia, kuin haukkua köyhiä mustia, mutta haukkumalla etelävaltiolaisia, et tule saamaan mitään rasistista sosiaalista leimaa itseesi.

Antirasistit yrittävät selittää oman moraalisen loukkaantumisen sillä, että he haluavat tasa-arvoa ja solidaarisuutta ei-valkoisille. Jos oikeasti halutaan hävittää tai edes vähentää rasismia etnisten ryhmien välillä, niin ehkä se oikea tapa ei ole leimata valkoisia ihmisiä moraalittomiksi, ja kaikkia vähemmistöryhmiä moraalisiksi, vain sen takia, että etnisyys vaihtuu. Vaan ehkä parempi lähestymistapa olisi vitsit ja kyky pystyä nauramaan itselleen ja muille, joka taas laskisi etnisten ryhmien välistä sosiaalista painetta ja tätä myötä konfliktia.

Ongelmana nyt on vaan se, että yhteiskunnassa on ihmisiä, jotka yrittää kerätä moraalipojoja haukkumalla muita rasisteiksi. Jos koskaan on liikkunut maahanmuuttajien kanssa, niin tietää, että heiltä löytyy ne rääveimmät ja rasistisimmat vitsit. Heitä ei poliittinen korrektiivisuus haittaa. Ilmapiiri on paljon avoimempi ja ei tarvitse välittää mitä sanoo, kun tietää että kaikki osaa heittää ja ottaa vastaan vitsiä. Rasismi ja rasismin moralisointi tuntuu olevan noin lähtökohtaisesti suurempi ongelma kantaväestön keskuudessa, sillä silloin yleensä yrittetään signalisoida moraalista paremmuutta leimaamalla muita kantaväestöläisiä rasisteiksi. Tämä johtaa siihen, että ihmiset yrittää tunnistaa jatkuvasti rasismia muissa, ja asentaa täysin epärealistiset käyttäytymismallit ja käsitykset eri etnisiin ryhmiin ja yksilöihin. Kaikki ihmiset yleistää, haukkuu, loukkaantuu, häpeää, iloitsee ja käyttäytyy egoistisesti. Rasismin esiintyminen monikulttuurisessa yhteiskunnassa on täysin normaalia ja odotettavaa. Rasismi ei noin lähtökohtaisesti ole mikään ongelma, sillä jos rehellisesti kaikki olisivat rasisteja, niin asioista voidaan puhua ja nauraa. Ongelmaksi tulee sosiaalinen ilmapiiri, jossa kaikki yrittää larpata, etteivät he ole kykeneviä missään tai milloinkaan rasismiin.

Jos joukkoon ilmaantuu mielensäpahoittaja, joka yrittää rakentaa sosiaalista hierarkiaa moraalisuuden ympärille. Tämmöinen antirasistinen mielensäpahoittaja, tai yleensä mikään moraalitantta ei rakenna sosiaalista hierarkiaa tekojen, kykyjen, käytöksen, tai yleisen ryhmässä toimimisen kautta, vaan pyrkii kipuamaan sosiaalista hierarkiaa olemalla moraalisempi kuin muut.

Nämä moraalistit ja loukkaantujat tulee aina pyrkimään moraalijaotteluun sosiaalisessa ilmapiirissä, tai aivan missä tahansa tilanteessa he sattuvat milloinkin olemaan. He puskevat vahvasti identiteettipolitiikkaa, koska siinä he saavat julistaa moraalista paremmuutta. Tuommoisessa tilanteessa ollaan hetkenpäästä laskemassa kuka on eniten sorrettu, ja kenen esi-isät ovat eniten kärsineet rasismia ja syrjintää. Ihmisten ei tarvitse sosiaalisesti kehittyä ja kasvaa ihmisinä, kun aina kaikki nähdään sortona ja rasismina. Itse sitten kiillotellaan moraalista kilpeä, ja esitetään hurskasta.

Nihilismin psykologiaa

Esittely

Tämän kirjoituksen tarkoitus on käsitellä länsimaita ja koko maailmaa stressaavaa nihilismiä (arvojen katoa) yksilön ja yhteisön patologiana. Tarkoitus on vastata mitä nihilismi on psykologisesti, ja avata käsitteellisen nihilismin historiaa, ja miten nihilismi psykologisesti rakentuu ja toimii, sekä esittää miten nihilismi esiintyy yhteiskunnassa ja erityisesti ihmisissä. Kirjoituksessa myös käsitellään esimerkkejä arkipäivän nihilistisistä asenteista ja arkkityypeistä, sekä käsitellään nykyisten ja menneiden kulttuuristen arvomaailmojen sisäänrakennetua nihilismiä.

Kulttuuristen ja sosiaalisten identiteettien alta löytyy valtava määrä filosofisia ja moraalisia huomioita, jotka vaikuttavat yksilöön ja yhteiskuntaan. Tämän kirjoitelman tavoite on ymmärtää nihilismiä eriävinä kulttuuri-, moraali, ja arvoilmiöinä. Kirjoitus sisältää myös Friedrick Nietzschen näkemyksen nihilismistä, ja siitä miten läntistä maailmaa johtava nihilismi, jotka tulevat kristinuskon uskonnollisista ja filosofisista opeista, jotka Nietzschen mielestään sisäistettynä tuovat mukanaan yhteiskunnallisen ja yksilön rappion.

Yleinen väärinymmärrys nihlismistä

Nihilismi sanakirjallisesti tarkoittaa ihmisessä tapahtuvaa arvostandardien katoa. Termiä käytetään yleisesti ihmisistä, jotka toimivat antisosiaalisesti yhteiskunnallisten arvojen ulkopuolella, tai ovat moraaliltaan relativisteja ja pragmaatikkoja.

Nihilismillä on vahva kulttuurinen merkitys, joka ei anna todellista kuvaa nihilismistä. Yleensä nihilismistä puhutaan, kun jokin henkilö tuo omaa arvomaailmallista relatiivisuuttaan esiin julkisesti, tai assosioituu antisosiaaliseksi miellettyihin alakulttuureihin. Tästä on kasvanut virheellinen käsitys, jossa nihilismi olisi pelkästään tietoinen filosofinen valinta. Totuus kuitenkin on, että sosiaaliset (-moraaliset-) ja materiaaliset (-esteettiset-) arvotkäsitteet ovat osa ihmisen psykologiaa, jotka eivät ole aina yksilön rationaalisesti valitsemia tai edes tiedostamia, vaan ohjaa yksilön valintoja intuitiivisesti. Moraaliset arvot muuttuvat, koska ympäröivät sosiaaliset ja yhteiskunnalliset rakenteet muuttuvat.

Muutoksia yksilöiden elämässä ja yksiöiden välillä tapahtuu jo pelkästään jokapäiväisessä sosiaalisessa kanssakäymisessämme, joten on hyvin loogista ennustaa yhteiskunnan moraalisten muutosten muuttuvan sosiaalisten trendien mukaan. Valtaosa modernistisesta (nihilismin aikaansaamista) moraalirakenteista ja sitä kautta arvovalinnoista eivät ole ihmiten tietoisesti valittuja, vaan arvoihin on kasvettu ympäristössä tapahtuvan ehdollistamisen kautta. Tästä syystä valtaosa ihmisistä ei pysty modernistisen arvomaailman arvoista perustelemaan johdonmukaisesti.

Sosiaaliset arvot muuttuvat, koska sosiaalinen hierarkia on altruistisen luonteensa alta evolutiivinen ja kilpailuhenkinen. Ystävyys, arvostus, kunnioitus, ja jopa rakkaus ovat dynaamisia tunteita, jotka ovat täysin suhteessa siihen kokeeko ihminen suhteensa toiseen ihmiseen hyödylliseksi tai haitalliseksi. Yleinen vihanpito kahden tai useamman ihmisen kesken on merkki siitä, että kilpailu sosiaalisesta hierarkiasta on avointa ja kaikkien osapuolten tiedossa. Pelkästään tämä sosiopoliittinen huomio ihmisten käyttäytymisestä todistaa, että arvot ja moraali ovat dynaamisia ja jatkuvasti muuttuvia.

Yhteiskunta tai suuret sosiaaliset kokonaisuudet vaativat kuitenkin kiinteät sosiaaliset säännöt ja hierarkiat, jotta kilpailua ei pääse tapahtumaan suuressa mittakaavassa, kuten sodissa ja sisällissodissa. Tästä syystä traditiot, uskonnot ja väkivaltaiset auktoriteetit ovat toimineet aina yhteiskuntarauhan takana pyrkien rauhoittamaan ja vakauttamaan sosiaalista konfliktia yksilöiden tai pienempien sosiaalisten ryhmien välillä. Tässä kohtaa voimme huomioida, että individualismi ja kollektiivisuus ovat konfliktissa arvomaailmallisella tasolla. Yksilön nihilistinen individualismi johtaa yhteiskunnan rappioon. Siksi yhteiskunnan kannalta ääri-individualismi ja yksilöissä esiintyvä nihilismi on uhka, koska se johtaa yksilöiden väliseen kilpailuun ja sitä kautta yhteiskunnalliseen konfliktiin.

Nihilismi käsitteenä vaatii yhteiskunnallisen, mutta myös yksilön psykologiaa tarkastelevan kontekstin, jotta  nihilismin vaikutusta yksilöiden ja yhteiskunnan välillä voidaan ymmärtää kokonaisuudessaan. Valitettavasti nihilismi-termiä käytetään hyvin vääristyneiden stereotyyppisten käsitteiden tai vääristyneen merkityksen kautta, joka sumuttaa yhteiskunnallisten ongelmien tunnistamista, ja niiden tiedottamisesta muille ihmisille.

Nihilistisen patologian rakenne

Ihmisen kyky ajatella tapahtuu kahdella pääasiallisella tavalla: visualisoimalla ja päänsisäisellä puhedialogialla. Loput huomiot tapahtuvat intuitiivisella tasolla, kuten kognitioilla ja tunnetasolla. Ihmisen visualisointikykyä ohjaa kognitiot ja muisti, joiden tiedetään vääristelevän visuaalisia muistikuvia. Ihmiset korostavat asioita muistoissaan, joita he kokevat henkilökohtaisesti tärkeiksi, ja unohtavat asioita, joita he kokevat turhiksi tai negatiivisiksi. Matemaattinen kyky on vahvasti linkitetty visualisointiin ja kognitioon, mutta päänsisäinen dialogi voi toimia visualisoinnin ulkopuolella, koska osa sanoista ei tarkoita fyysisiä objekteja, vaan ne voivat tarkoittaa tapahtumaa, liikettä, tunteita, arvoja tai kokonaan kuvitteellisia asioita. Koska osa ihmisen sisäisessä dialogiassa käytettävistä sanoista on abstrakteja, eli ne eivät tarkoita tai rinnasta mitään konkreettista käsin kosketeltavaa asiaa tai tavaraa, niin niiden merkitys on muuttuva ja epämääräinen.

Toinen tärkeä lähtökohtainen huomio ihmisen ajattelun rakenteesta on, että ihmisessä kognitiot toimivat binäärisesti (1/0), jotta me voimme tunnistaa ja jakaa ympäroivää maailmaa ja huomioitavaa erilaisuutta. Tietenkään materiaalinen reaalimaailma ei ole binäärinen, vaan analoginen. Objektien nopeus, lämpötila, tai vaikkapa massa ei kasva binäärisen porrastetusti, vaan analoogisesti. Ihmisen kognitiot toimivat binäärisesti, kuten myös tieteellisten otantojen tulostaulukointi. Tästä syystä kaikki ihmisen tekemät huomiot ympäröivästä maailmasta binäärisestä lähtökohastaan johtuen voi helposti vääristää, jonka takia jokainen ihminen kantaa mukanaan taipumusta nihilistiseen patologiaan.   

Nihilismi on psykologinen mielentila, joka johtuu ihmismielen sisäisestä dialogiasta, jossa abstraktit käsitteet irtaantuu materiaalisesta tarkkailtavasta aistien kautta todennettavasta todellisuudeta. Abstraktit käsitteet luovat abstraktia ajattelua, jota on helppo jakaa ja yleistää absoluuttisiin ääripäihin mustavalkoisesti. Nihilistinen mieli kokee maailman mustavalkoisena ja mustavalkoiset käsityksensä kärjistetysti. Yksinkertaistettu maailmankuva tuntuu yksilön mielessä helpolta sisäistää, joka taas vahvistaa yksinkertaistettua oletusta entisestään.

Nihilismi päämäärällisesti ihmisessä jakaantuu kahtia narsistiseen egoismiin ja narsistiseen tarpeentyydytysmekaniikkaan. Tarpeentyydytys, eli jatkuva hedonismi saattaa olla nihilistisen ihmisen ainoa elämäntavoite, jonka edessä kaikki muu koetaan väliinpitämättömästi. Narsistinen asenne hallitsee ja suojelee ihmisen ylikorostunutta tarpeentyydysmekaniikkaa. Esimerkkinä nihilistisestä tarpeentyydytyksestä voi olla yltiöpäinen mässäily, jatkuva ja patologinen seksin halu tai vaikkapa päihteiden kautta tavoiteltava hyvä olo, jonka takia nihilisti sivuuttaa kaiken muun tärkeän elämässään, joka saattaa tulla esteeksi ihmisen himoreaktion ja tarpeen tyydytyksen jälkeisen hyvän olon väliin. Nihilisti ei arvosta mitään muuta arvokkaana, kuin omaa pakkomielteistä hedonismiaan. Nihilisti ei välttämättä välitä edes omasta terveydestään, sosiaalisista suhteistaan, tai edes tulevaisuudestaan. Tuossa kohtaa ihmistä ohjaa vain himo ja ego. Nihilistinen ihminen kieltää ja negatioi kaiken, joka saattaa kritisoida häntä ja hänen pakkomiellettään.

Nihilistisen himon ei tarvitse aina perustua suoranaiseen tarpeentyydytykseen, vaan usein nihilisti haluaa tyydyttää omaa narsistista minäkuvaansa. Nihilistin himo on usein jokin pakkomielle jotain ideaalia tai ajatusta kohtaan. Usein tuo pakkomielle on kohdistunut johonkin abstraktiin käsitteeseen/arvoon, jota nihilisti puolustaa henkeen ja vereen. Esimerkkinä nihilismistä voisi toimia vaikkapa usko yliluonnolliseen, salaliittoihin, käsitykset omasta ainutlaatuisuudesta, tai muut absoluuttiset lukkoon lyödyt arvot ja ajatukset, jotka rakentavat ihmisen minäkuvaa, maailmankuvaa ja arvomaailmaa. Jos tiede tai realiteetit kyseenalaistavat näitä lukkoonlyötyjä arvoja, niin silloin tiede ja realiteetit ovat nihilistin mielestä väärässä. Narsismi ja kognitiiviset dissonanssit ovat valtava osa nihilismiä, koska narsismi kärjistää, ja näin suojee ihmisen identiteettiä ulkoiselta kritiikiltä.

Nihilistin neljä pääpiirrettä.

1.) Nihilistille todellisuus on subjektiivinen asia. Nihilisti haluaa maailman olevan omien arvojen ja käsitteiden mukainen. Totuus ja realiteetit ovat tiellä, joten nihilisti ei koskaan yritä kohti objektiivista ajattelua. Nihilistin subjektiivisten huomioiden takana ei ole koskaan halua nähdä maailmaa todellisesti, eli pyrkimystä objektiiviseen ymmärtämiseen. Nihilisti ajattelee relatiivisesti, ja relatiivisuudessaan nihilisti on pragmaattisen valikoiva. Nihilisti voi vaatia pragmaattisesti objektiivisia standardeja, jos objektiivinen standardi on tilanteessa hyödyksi hänelle. Nihilisti vaihtaa totuuden standardia mielivaltaisesti. Hän siirtää standardien maaliviiva, jotta saa haluamansa totuuden. Hän haluaa päättää mikä on totta ja mikä ei, ja tehtyään päätöksensä hän pyrkii etsimään todisteita uskomustensa tukemiseksi. Tätä ilmiötä kutsutaan yleisesti vahvistusvinoutumaksi.

2.) Nihilisti voi julistaa että hän kieltää kaikki arvot, mutta hän ei pysty kieltämään itseltään mukavuudenhalua. Oli kyse egon pönkittämisestä tai himojen tavoittelusta, mukavuudenhalu on nihilistille pääasiallinen motiivi ja ohjaava voima. Nihilisti pyrkii tavoittelemaan henkistä hyvää oloa. Henkisen hyvän olon tavoittelu saa nihilistin laskemaan omia standardejaan, arvojaan ja lopulta kieltämään kaiken, joka saattaa olla oman egonsa ja mielihyvänsä tiellä. Nihilisti saattaa kieltää koko aikaiseman identiteettinsä vain kokeakseen hyvää oloa.

3.) Sanaleikit ovat nihilistinen tapa väistää, paeta ja kieltää minkäänlaista objektiivista todellisuutta. Nihilisti muokkaa ymmärtämäänsä maailmaa ja todellisuutta selittämällä omien ristiriitaisuuksiaan pois. Hän selittää itselleen ja muille omat päähänpinttymyksensä. Sanaleikit ovat tapa valehdella itselleen ja muille.

4.) Uhriutuminen on nihilistille tapa suojautua ulkopuolelta tulevalta kritiikiltä. Kukaan ei pysty puhumaan ja johdonmukaisesti kritisoimaan nihilistiä irti mielipiteistään, koska nihilisti näkee kaiken henkilökohtaisena hyökkäyksenä häntä ja hänen identiteettiään kohtaan. Nihilisti rakentaa itsensä ympäri muurin, jota ei läpäise mikään järkipuhe tai faktat.

Mistä nihilistinen ajattelu on saanut alkuunsa?

Nihilistin ajatukset perustuvat mielikuvitukseen ja abstrakteihin käsitteisiin, joita hän voi muokata haluamallaan tavalla.  Nihilistin uskomukset perustuvat sanaleikkeihin, jossa nihilisti määrittää, muuttaa ja kyseenalaistaa sanoja, ja niiden merkityksiä, jotta hänen ajatuksensa eivät tuota hänelle mielipahaa ja kyseenalaista hänen tunteellisia käsityksiä maailmasta. Nihilismiä näin ollen on aina ollut, niin kauan kuin ihminen on pystynyt puhumaan ja kehittämään abstrakteja ajatuksia, ja pystynet elämään suojatussa ympäristössä, jossa elämässä esiintyvät kilpailutilanteet ja realiteetit eivät pääse ravisuttamaan ihmistä. Siksi nihilismi varmasti on harvinaisempaa ympäristöissä, jossa elämisen laatu on heikkoa, ja on jouduttu selviytymään karuissa olosuhteissa.

Nihilisti määrittelee sanoja absoluuttisiin määrityksin. Hän käsittelee termejä absoluuttisina määritteinä, "joko-tai"-,  "kaikki tai ei mitään"-ajatteluna. Tämä yleistävä binäärinen ja dualistinen ajattelu on luontaista ihmiselle kognitiivisesta jaoettelusta saakka, jonka takia myös on lähestyttävä nihilismin alkuperää tutkivaa kysymystä evolutiivisesti. Binääriajattelu on auttanut evolutiivisessa kamppailussa esi-isiämme tukeutumaan vaistoihinsa ja tekemään nopeita päätöksiä vaistoihinsa luottaen. Ihmisten varallisuus ja hyvinvointi on kasvanut räjähdysmäisesti teollistumisen ja teknologian kehityksen kautta. Ihmisen vapaa-aika ja huvittelu on vapautunut. Kapitalismi, kuten myös poliittinen ja kulttuurinen markkinointi on näin ollen kaapannut ihmisen tarpeentyydytysmekaniikan yrittäen aina markkinoida fantastisia kokemuksia ja elämyksiä. Jokainen asiakas ja kuluttaja saa kuulla miten ainutlaatuinen ja erityinen hän on. Yhteiskunta, eli meidän ihmisten elinympäristö tarjoaa enemmän aistillisia ja henkisiä ärsykkeitä, kuten suolaa, rasvaa, sokeria, seksiä, päihteitä, sekä henkilökohtaista perspektiiviä, samaistumista, tunteita ja haluja. Kaiken mukavuuden saavuttaa helposti, joka saa ihmiset väliinpitämättömiksi ja ylimielisiksi. Individualismin ja ihmisen hedonismi on kasvanut, jonka suojaksi narsistinen ego yleistyy, joka puolestaan ohjaa ja muokka ihmisten arvomaailmaa entisestään. Se mikä eilen tuntui hyvältä, ei enää tunnu miltään, ja siksi vaaditaan enemmän. Tämä luo prosessi luo ja on nihilismiä.
 
Siksi olisi lähtökohtaisesti väärin olettaa, että jokin historiallinen hetki, tai päätös olisi ollu nihilismin alkuperä. Nykyinen arvokulttuurillinen nihilismi voidaan kuitenkin paikantaa kristinsukoon ja dualistiseen monoteismiin, sillä se on tuhonnut pakanallisen ajattelumaailman, joka on ollut lähtökohtaisesti luonnonläheisempi ja näin ollen realiteeteissa paremmin kiinni. Vaikka moderni kehittynyt teollistunut globaali yhteskunta pyrkii markkinoimaan itseään sekulaarisena ja rationaalisena, niin monet sen johtavat arvot tulevat kristinuskosta ja ovat uskonnollisessa dogmaattiikassaan irrationaalisia.

Nihilistin sanaleikki

Nihilisti rakentaa omaa maailmankatsomustaan argumentoimalla sanaleikein. Nihilisti aloittaa omasta pakkomielteisestä fiksaatiostaan, joka yleensä on ylikorostunut narsistinen ego, ja sen kylkijäisiksi ylikorostunut hedonismi, jonka puolesta nihilisti rakentaa tekosyitä, selityksiä ja argumentointia miksi hän ja hänen pakkomielteensä ovat oikeasti hyviä asioita ja tarpeellisia.

Tässä kohtaa nihilisi usein puolustaa mielipiteitään ja arvomaailmansa käyttämällä sanaleikkejä. Nihilisti käyttää täysin abstrakteja sanoja ilman konkreettista kosketusta realiteeteihin ja ympäröivään maailmaan. Nihilisti määrittelee abstraktit käsitteet absoluuttisesti, ja niin, että sanat itsessään toimivat perusteluna nihilistisille ajatuksille. Nihilisti ei vaadi sanojen määrittelyä, tarkastelua ja ymmärrystä, jos määritteiden tarkastelu johtaisi häntä kyseenalaistamaan itseään ja arvomaailmaansa.

Tyypillinen esimerkki miten nihilistit argumentoivat on heidän tapa etsiä asioille hyväksyntää auktoriteeteilta, joista yleisimmät ovat jumala, luonto, "tiede", enemmistö, asiantuntijat, uutiset, laki, jne. Nihilisti valitsee mielipiteilleen mielivaltaisesti jonkin auktoriteetin, jonka hän kokee todistavan hänen mielipiteet.

Yksi yleisimpiä nihilistisiä sanaleikki-argumentaatiota on asioiden "luonnollisuus".  Luonnollisuus on nihilisteille yleinen argumentaatiovirhe, koska se on auktoriteettina kaiken kattava. Usein puhuttaessa luonnollisuudesta kuulee nihilisteiltä seuraavan argumentaation: "Kaikki maailmassa on luonnollista! Mitään luonnotonta ei ole! Kaikki materiaali maailmankaikkeudessa on luonnollista. Tästä syystä homoseksuaalisuus, ydinvoima ja avaruudessa leijailevat satelliitit ovat yhtä luonnollisia kasvien, eläinten, tai vaikkapa hyönteisten kanssa. Luontoa tai luonnottomuutta ei voi käyttää argumenttina, koska mitään luonnotonta maailmankaikkeudessa ei ole olemassakaan."

Kuten näemme, nihilistit eivät sisäistä, että sanat ovat symbooleja, ja että sanoilla on ollut jokin alkuperäinen tarve, kun niitä on alunperin  aloitettu käyttämään. Sanojen käyttö on heille puritaanista uskonnollisuutta. He määrittelevät sanoja niin, että se sopii heidän maailmankatsomukseen, ja jos tuo sama määrite löytyy sanakirjasta, niin silloin kirja toimii auktoriteettina. Kun sanan määrite on eduksi nihilistin mielipiteille, nihilisti vaatii muilta puritaanista sanakirjamäärityksen hyväksyntää. Jos sanakirjamäärite ei taas sovi, tai tue hänen maailmankuvaansa, niin silloin hän kyseenalaistaa sanakirjaa. Nihilistiltä puuttuu tässäkin kohtaa rehellisyys ja johdonmukaisuus. Hän toimii pragmaattisesti.

Jos tarkastelemme nihilistin argumenttia luonnollisuudesta, niin meidän on hyvä verrata "luonnollisuus"-sanan kättöä nihilistin ja ei-nihilistin välillä. Ihminen, joka ei ole nihilisti ymmärtää, että sanat ovat eläviä ja muuttuvia asioita. Sanojen merkitys muuttuu kontekstista ja käyttäjäkunnasta riipuen. Nihilistin on vaikea tunnustaa, että sanojen takana on joskus seissyt jokin merkitys, mistä syystä sana on joskus kehittynyt ihmisten käyttöön. Tässä tapauksessa sana "luonnollisuus" on synonyymi tavalliselle, kun taas poikkeus on synonyymi epäluonnolliselle, tai luonnottomuudelle. Ontologisesti sanottuna "luonnollisuus" on tasaisesti esiintyvää rytmiä, toistumista, kiertokulkua, eli kun sanomme, että jokin on luonnollista, niin viittaamme otantaan, ja otannasta esiintyvään sääntöön, eli yleistykseen. Kun sanomme, että jokin on luonnoton, niin toteamme että jokin on poikkeama.

Esimerkiksi on luonnollista, että pohjoisella pallonpuoliskolla on neljä vuodenaikaa: talvi, kevät, kesä ja syksy, jos tämä jostakin syystä muuttuisivat akillisesti ja rytmi muuttuisi, niin voisimme puhua muutoksesta luonnottomana. Toinen hyvä esimerkki luonnollisuudesta olisi todeta, että metsässä ei ole juurikaan ihmisiä verrattuna kaupunkeihin. Kaupungissa on luonnollista, että siellä on paljon ihmisiä, mutta olisi epäluonnollista, jos jossain kaupungissa eläisi vähemmän ihmisiä, kuin viereisissä metsissä. Ihmiselle on luonnollista omistaa kaksi kättä ja kaksi jalkaa, ja jos joku on syntynyt epämuodostuneena ilman kahta jalkaa ja kättä, tai on menettänyt kätensä ja jalkansa, niin voimme puhua luonnottomuudesta. On luonnotonta olla kädetön ja jalaton, koska kyseessä on poikkeama. Kaikki asiat ovat luonnollisia kun niiden oletusarvo on suuri. Asiat jotka poikkeavat normaalista ovat luonnottomia.

Nihilisti ei pyri ymmärtämään sanojen merkitystä dynaamisesti. Jos kyseessä on sana jolla pitäisi kuvata juuri jotain dynaamista ominaisuutta, kuten vaikkapa ihmisten vuorovaikutusta tai arvokäsitteitä nihilisti ei kykene sitä ymmärtämään, vaan määrittää sanoja kuin ne olisi tähtiin kirjoitettuja ja absoluuttisia, jotta hän pystyy argumentoimaan.

Dynamisten ja abstraktien käsitteiden ymmärtäminen ja kuvaaminen ei nihilistin arvomaailmaan sovi, koska hän haluaa lokeroida ihmiset ja yhteiskunnalliset muutokset luonnollisiksi, jotta ihmiset ja yhteiskunnalliset muutokset sopivat hänen arvomaailmaansa, ja tästä syystä pyrkii määrittelemään sanojen merkitystä dualistisiin ääripäihin.

Toinen nihilistisen ajattelun ja logiikan ääripää, vaikka ei kovin yleisessä käytössä, on syyttää asioita luonnottomaksi. Jotkut nihilistit vetoavat, että kaikki luonnossa esiintyvät objektit ja ilmiöt ovat luonnottomia, koska kaikki on sattumaa ja sattuma on aina poikkeus/luonnotonta. Tämä on tosin harvinaisempi nihilistien argumentointi/logiikka, ja sitä näkyy yleensä vain hyvin misantrooppisissa ihmisissä.

Näin nihilistit pyrkivät selittelemään omaa nihilististä väliinpitämättömyyttään yhteiskuntaa ja omaa tulevaisuutta kohtaan. Nihilisti voi julistaa kaiken luonnottomaksi ja vahingoksi, tai julistaa, että kaikki on luonnollista olisi se miten harvinainen poikkeama tahansa. Oli nihilistin tapa argumentoida kumpi tahansa, niin se mikä heitä yhdistää on kykenemöttömyys objektiivisuuten ja tarkastelemaan asiaa eri kantilta.

Nihilisti ei ymmärrä, että termi luonnollisuus on synonyymi tavalliselle, ja tavallisuus määriytyy suhteelisesti. Kun pyrimme määrittämään mikä on luonnollista ympäristössämme ja itsessämme pyrimme määrittelemään sen otannoilla ja vertailulla. Esimerkiksi ydinvoimalat ovat nopeasti levinneet ympäri maailmaa, ja kaikissa korkeatasoisissa yhteiskunnissa sähköntuotanto tulee pääasiallisesti ydinvoimaloista. Tietysti ydinvoiman valjastus voimalaoissa on uusi ilmiö, joka tekee siitä historiallisen poikkeaman. Ydinvoima on luonnollista 2000-luvulla, mutta koko ihmisen argeologisen historian aikana ei todistettavasti ole ollut merkkejä ydinvoimaloista ja korkealaatuisesta sähkö energian käytöstä. Voidaan siis sanoa, että ydinvoimalat ja sähkön käyttö 2000-luvulla on normaalia, mutta on myös totta että historiallisesti sähkö- ja ydintekniikka on epätavallista, ja jopa ihmiselle luonnotonta. Nämä molemmat väitteet pitävät paikkaansa, koska niissä molemmissa on lähtökohtaisesti eri otannat. Nihilisti pyrkii kieltämään, että otantaa voidaan seurata eri ajoilta tai laajemmin.

Nihilisti ei kykene ymmärtämään, että sanoilla saattaa olla eri vertailupohja, tai jossain tapauksissa kieltää kokonaan vertailupohjat, sillä hän pyrkii määrittelemään sanat absoluuttisesti "kaikki tai ei mitään" -ajattelulla. Vertailun ja muuttuvan perspektiivin tarjoaminen on nihilistille myrkkyä.  Nihilisti ei halua ymmärtää, vaan haluaa sanella mielipiteet muille, jotta voi rakentaa turvallisen kaikukammion itselleen ja arvomaailmalleen. Nihilisti väittää kaiken olevan luonnollista tai luonnotonta, koska vain näin hänen maailmankuvansa säilyy ilman säröjä ja ristiriitaisuuksia.

Nihilistien patologinen väärin ymmärrys konseptitason objekteista ja konsepteista

Nihilisti ei ymmärrä, että sanat ovat symboleja, jotka edustavat objekteja ja konsepteja. Objektit ovat tavaroita, asioita ja esineitä, joilla on muoto (tilavuus) ja paikka (koordinaatit). Objektit ovat oikeita asioita, joihin voi koskea. Ihmismielessä esiintyvät konseptit taas ovat asioita, joihin ei voida koskea. Rakkaus, aika, oikeus, jumala, tasa-arvo, jne ovat konsepteja, koska näiden asioiden muotoa ja paikkaa ei voi määrittää. Autot, kissat, koirat, talot ovat objekteja, joiden paikka ja muoto voidaan määrittää. Nihilisti käsittelee konsepteja kuten ne olisivat materiaalisia objekteja, ja tässä kohtaa tapahtuu nihilististä vääristymää.

Ajattelu tapahtuu visuaalisesti ja sisäisellä dialogilla. Sisäinen dialogia käyttää sanoja, ja sanat ovat aina konsepteja, mutta sanat voivat edustaa myös objekteja. Kun puhun jostain tuolista, en välttämättä puhu mistään tietystä tuolista, vaan yleisesti jostain tuolista, joka tarkoittaa että puhun pelkästään konseptistasolla. Konseptimuodossa tuolilla voi olla muota, jota me pyrimme visualisoimaan ja kuvailemaan, mutta sillä ei ole paikkaa ajatustemme ulkopuolella.

Koska kaikki sisäisen dialogian ajatukset tapahtuvat vähintääkin konseptitasolla, on nihilistisen asenteen helppo kaapata sanoja ja pyrkien uudelleen määrittelemään sanoja ja niiden sisäistä arvoa. Käsitellessään realiteetteja nihilisti pyrkii pitämään sanat mahdollisimman abstrakteina, jotta sanojen määritys pysyy pragmaattisena ja tilanteeseen sopivana. Kun konseptit ovat pelkästään pään sisällä, eikä reaalimaailmassa, niin nihilisti voi mielikuvituksensa avulla muokata konepteja ja muokata niiden kautta ymmärtämäänsä maailmaa haluamallaan tavalla. Nihilisti kieltää luonnon, luonnollisuuden, materiaalisen maailman, realiteetit ja elää päänsä sisällä. Hän julistaa absoluuttista tasa-arvoa, tai kaikkien ihmisten arvottomuutta (kaikki tai ei mitään).

Nihilistinen arkkityyppi

Nihilismi patologiana ilmenee yhteiskunnassamme monella eri tavoilla. Yhteiskuntamme perustuu nihilistisiin ideologioihin, kuten kristinuskoon, liberalismiin, humanismiin, anarkismiin, kommunismiin ja egalitaismiin. Näillä nihilistisillä ideologioilla on ollut suuri vaikutus läntiseen maailmaan viimeisen 200-vuoden aikana. Nihilismi ei ole sidoksissa mihinkään suoranaiseen arvoon, uskontoon, pukeutumiseen tai alakulttuuriin, vaan se näkyy kaikkialla ihmisten elämänasenteena, joka pohjautuu hetkellisyyteen, hedonismiin, äärimmäiseen relativiivisuuteen ja narsismiin.

Paras tapa ymmärtää mitä nihilismillä käytännössä tarkoitetaan on tarkastella ilmiötä konkreettisten esimerkkien kautta. Nämä seuraavaksi antamani esimerkit eivät ole lopullinen, tai edes millään tavalla kattava listaus eriävistä nihilistisistä esiintymistä. Tarkoitus on tuoda esiin nihilistisiä ajattelumalleja, joita me saatamme nähdä tai kuulla joka päiväisessä elämässämme ja myös mediassa. Monet saattavat tunnistaa alla esiintyviä persoonallisuuden esimerkkejä. Olemme saattaneet kuulla jonkun argumentoivan oman lihavuutensa, lapsettomuutensa, tai epäedustavan ulkonäkönsä puolesta, jossa usein näemme selkeää nihilististä psykologiaa. Nihilisti yrittää perustella saamattomuuttaan, ja joissain tapauksissa rakentaa saamattomuudestaan hyvettä. Nihilismi yhteiskunnassa on jatkunut pitkään, ja ääriliberaalinen modernismi on tuonut esiin nihilismiä yksilöissä ja kaikissa sosiaalisssa arvoissa ja moraaliopeissa.

Ulkonäöstään epävarma nihilisti kieltää, ettei ulkonäöllä ole mitään objektiivista standardia luonnossa tai sosiaalisessa kanssakäymisessä. Niin sanotusti ruma nihilisti pyrkii kieltämään oman rumuutensa kieltämällä standardisoidun kauneuden. Hän julistaa kauneuden olevan katsojan silmissä, ja pyrkii tällä tavalla kieltämään muiden mielipiteistä arvon. Hän voi jopa sanoa, että kaikki ovat kauniita, ettei rumuutta ole olemassa. Hän voi painottaa sisäistä kauneutta, ja sen merkitystä samalla kun hän pyrkii uudelleen määrittämään kauneuden. Nihilisti ei halua tunnusta muiden jatkuvaa arvostelua, ja siksi nihilisti kuvittelee, että mielipiteillä ei ole sosiaalista arvoa, eikä sosiaalinen arvostelu vaikuta häneen, jos hän vain sulkee silmänsä ja korvansa, ja huutaa muiden yli.

Lihava nihilisti kieltää objektiiviset standardit. Hän uskottelee itselleen ja muille olevansa normaali ja terve. Hän ei ymmärrä, että lihavuus näyttää rumalta, koska evoluutio on muokannut satoja tuhansia vuosia ihmisen tunnistamaan lihavuuden epäterveellisenä. Lihava nihilisti voi kokonaan kieltää lihavuuden terveyshaitat. Lihavuuden esille tuoma rumuus evoluutiollisesti edustaa neuroottista ja epäterveellistä elämää, jonka jokainen ihminen intuitiivisesti tunnistaa. Nihilisti välttelee objektiivisuutta ja itsensä vertaamista muihin. Hän ei halua luoda laihoista ihmisistä yleistä terveellisyys- ja kauneusstandardia, koska kokee jäävänsä sosiaalisesti laihojen ja terveiden jalkoihin. Näin ollen hän ei pyri tervehtymään ja laihtumaan, vaan pyrkii muokkaamaan terveyden ja kauneuden määritystä, jotta hän voi selittää itselleen ja muille olevansa omassa standardissaan korkealla.

Tyhmä ja saamaton nihilisti pyrkii relatiivisuudella selittämään pois omaa saamattomuuttaan ja omaa alhaista älykkyysosamääräänsä. Hän vähättelee ÄO-testejä, koska hänen oma egonsa ei kestä sitä, että hän ei ole uniikki lumihiutale ja vähintään keskivertoihmistä ylempänä. Tyhmä nihilisti pyrkii vähättelemään älykkyysstandardeja, ja argumentoimaan, että on monenlaista älykkyyttä, koska hän haluaa elää siinä toivossa, että hän on jossain asiassa parempi ja älykkäämpi kuin muut. Tyhmä ja saamaton nihilisti on yleensä fyysisesti heikko ja naisellinen. Tämmöinen nihilisti ei ole miehekäs ja vahva, ja jopa halveksii vahvoja, urheilullisia, älykkäitä, ja ihmisiä jotka ovat saavuttaneet jotain elämässään, koska hän automaattisesti olettaa, että hänen pitää olla jossain asiassa parempi kuin muut. Tyhmä ja saamaton nihilisti selitteee itselleen, että on oikeasti älykkyydessään parempi kuin joku lihaksekkaampi ja salilla käyvä lihaksikas korsto, vaikka hänellä ei ole mitään henkilökohtaista kokemusta urheilullisista ihmisistä ja heidän älykkyydestään. Hän takertuu stereotypiaan, jossa urheilevat ja fyysiset ihmiset olisivat jotenkin tyhmempiä, koska se saa hänet itse tuntemaan olonsa paremmaksi. Taaskaan nihilisti ei pyri kehittymään, tai hyväksymään itseään, vaan hän syyttää ja vähättelee muita, jotta itse voisi larpata parempaa kuin oikeasti on.

Kulttuurinihilisti kieltää taiteen kauneuden ja julistaa miten paskalla täytetty lasipurkki taidemuseon lattialla on yhtä kaunis ja taiteellisesti arvokas, kuin 1800-luvun William Bouguereaun teos Biblis, tai vaikkapa Da Vincin Mona Lisa. Kulttuurinen nihilistit määrittelevät kauneuden arvot relatiivisiksi ja kieltäytyvät vertaamasta kauneutta objektiivisesti. Kulttuurinihilistit tykkäävät väittää, että kulttuurit ovat relatiivisia ja tasa-arvoisia. Näin ollen länsimainen liberalismi ja lähi-idän ääri-islami ovat kulttuurirelativistin silmissä samanvertaisia. Hän kieltäytyy näkemästä sosiaalisten arvojen eriarvoisuutta, tai niiden edustavaa eriävää standardisointia. Hän kieltäytyy näkemästä arkkitehtuurin, kulttuurihistorian, lääketieteen, tieteen, sosiaalisen infrustruktuurin eroja eri kulttuurien ja sivilisaatioiden välillä, ja antamasta näille saavutuksille arvoa. Yleensä tätä kulttuurirelatiivista mielentilaa ylläpidetään, koska halutaan patologisesti nähdä eri kansakunnat samanarvoisina, koska nihilistinen egalitaristinen maailmankatsomus ohjaa ihmistä ja hänen kynnystä käsitellä realiteetteja ja ympäröivää maailmaa.

Lapseton nihilisti pyrkii vähättelemään lapsia ja ihannoimaan omaa lapsettomuuttaan. Lapsettomat nihilistit vetoavat maailman ylipopuloitumiseen, tai yrittävät paikata omaa hoivaamisviettiään lemmikkieläimillä ja maailmanparantamisella. Yleensä nämä ihmiset ovat seksuaalisesti turhautuneita, tai sosiaalisesti kykenemättömiä toimimaan ja ylläpitämään ihmissuhteita. Koska he ovat parisuhdemarkkinoilla ja lapsenteossa saamattomia, niin he yrittävät rakentaa jotain moraalista korkeampaa tekosyytä sille, että eivät ole saaneet lapsia.

Nihilistinen pervo pyrkii rationalisoimaan omaa seksuaalista käyttäytymistään erillaisilla sanaleikeillä ja liberaalisella argumenteilla, mutta ei koskaan vertaa itseään muihin. Hän pyrkii julistamaan omaa seksuaalisuutta "luonnollisena" ja tarpeen tullen määrittelemään muut luonnottomiksi. Nihilismin ja liberaalisen seksuaalisen vallankumouksen myötä pervoja on tullut räjähdysmäisesti lisää. Pornoteollisuus on luonut ja muokannut seksuaalista käyttäytymistä ja normalisoinut monia aikaisemmin epänormaalina pidettyä seksuaalisiasuuntauksia. Nihilistiset pervot pyrkivät selittelemään pois omaa perversiotaan, julistamalla sen normaaliksi, tai toteamalla, että jokaisen pervoilu on jokaisen oma asia.

Nihilistinen transseksuaali kuvittelee, että amputoimalla sukupuolielimensä ja larppaamalla naista, hänestä tulee oikea nainen. Hän käsittelee naisellisuutta ja miehisyyttä täysin konseptitasolla, eikä halua oman patologiansa takia käsitellä sukupuolia biologisesti ja rationaalisesti. Hän ei ymmärrä, että naisen ja miehen sukupuoliarvo tulee heidän kyvykkyydestä toimia sukupuoliroolinsa mukaisesti. Miehen kromosomit eivät vaihdu, eikä hän ole kykenevä lisääntymään, vaikka hän olisi vaihtanut sukupuoltaan sukupuolenvaihdosleikkauksella.

Transseksuaali on omassa mielessään rakentanut uutta identiteetti-ideaalia, joka sattuu olemaan naisellisen sukupuoli-identiteettiä. Yhtälailla masentuneen dysforiasta kärsivän identiteettihäirö voi fiksoitua kohti eläinidentiteettiä tai jotain muuta identiteettiä kohtaan. Toisin sanoen transeksuaalin dysforia on muuttunut sukupuoli-identiteetin dysmorfiseksi ruumiinkuvahäiriöksi. Transeksuaali vihaa itseään, eikä ole kykenevä näkemään itseään seksuaalisesti maskuliinisena osapuolena, ja ihannoi tästä syystä toista sukupuolta. Homot ja transseksuaalit eivät ole tyytyväisiä omaan miehisyyteensä, ja kokevat puuteellisuutta suhteessa muihin miehiin. He kokevat etteivät he kykene miehiseen kilpailuun tai miehistymään, josta he kokevat syyllisyyttä ja häpeää. He kuvittelevat, että vihaamalla omaa sukupuoltaan, ja omaamalla vastakkaisen sukupuolen sosiaaliset ja seksuaaliset roolit hänestä tulisi onnellinen ja hyväksytty. Usein tämä huomionhakuinen teko ei tuo hyväksyntää tai onnellisuutta transseksuaalille, tai homolle, jonka seurauksena itsemurhat sukupuolenvaihdosleikkauksia tehneillä on suuret.

Nihilismi äärimmäisyyksissään johtaa luonnon ja todellisuuden kieltämiseen. Tämä patologia alkaa konseptien ja sanojen pyörittelystä, jota ohjaa omien mieltymysten, pelkojen, katumuksien, häpeän ja vihan selittelyyn. Nihilisti pyrkii rakentamaan uutta maailmaa määrittelemällä ja vääntelemällä abstrakteja käsitteitä, kun nihilistin tunteet ohjaavat rationaalista ajattelua, ja ego ei kestä todellisuutta.

Nihilisti pyrkii kieltämään arvot kieltämällä kokonaan arvohierarkian. Nihilisti vetoaa subjektiivisuuteen ja pyrkii kieltämään luonnon ja siinä esiintyvät objektiivisesti tarkkailtavat standardit, koska hänen oma heikko egonsa ei ketä sitä, että hän ei ole maailman keskipiste, äidin pikku kullan nuppu ja uniikki lumihiutale. Nihilisti kieltää,  kun objektiivisuus ei ole hänelle suopea.

Kristinuskon nihilismi ja Nietzsche

Friedrick Nietzsche oli syntynyt kristilliseen perheeseen. Hänen isänsä oli tunnettu pastori, ja niinpä Nietzschestä oltiin kasvatettamassa pastoria, mutta hänen älyllinen uteliaisuutensa sai hänet kuitenkin nuorena kyseenalaistamaan kristinuskoa, ja siirtymään ajatuksissaan tarkastelemaan maailmaa kristillisen ajattelun ja arvomaailman ulkopuolelta. Hän hyvin nuorena innostui muinaisesta kreikkalaisesta filosofiasta, mytologiasta ja helleenisestä kulttuurista, jota hän herkeämättä luki ja tutki.

Friedrick Nietzsche innostui Arthur Schopenhauerin kirjoituksista, sekä argumenteista kristinuskoa vastaan. Nietzsche ei kuitenkaan hyväksynyt sokeasti Schopenhauerin kritiikkiä valmiina ja lopullisena tulkintana. Nietzsche näki Schopenhauerin läpi ja huomioi, että hänen moraalinen arvomaailma tuli kristinuskosta, vaikka Schopenhauer vakuutti kirjoituksissaan itselleen ja muille kieltävänsä kristinuskon. Nietzsche tunnisti oikein, että kristinuskolla oli syvemmät juuret eurooppalaiseen yhteiskuntaan, puhuttuun kieleen ja ajatteluun, jotka hallitsivat myös eurooppalaisten moraalista arvomaailmaa ja ajattelua, kuten se oli hallinnut Schopenhaueria.

Friedrick Nietzsche näki Schopenhauerin liberaalisen pessimismin vain judeokristillisen moraalijärjestelmän jatkeena. Nietzsche huomioi eroavaisuuksia kristillisyyden ja muinaisen helleenisyyden väliltä. Hän johdonmukaisesti huomioi helleenisen pakanallisuuden perustuvan elämän ja luonnon hyväksymiseen riippumatta siitä toiko elämä mukanaan vastoinkäymisiä vai onnellisuutta, kun taas kristinuskossa hän huomioi alistuvaa ajattelua, joka kielsi elämän ja luonnon vastoinkäymisineen ja sisäisti ne lähtökohtaisesti perisynnin rangaistuksena. Kristinuskossa hyväksyttiin kärsimys, jotta saatiin taivaspaikka.

Kristinuskossa jumala loi maailman ja oli ohjaamassa ihmisiä, ja näin ollen jumala oli heidän tekojensa takana. Jumala näin poisti ihmisiltä moraalisen vastuun omista teoistaan.

 Helleenisyydessä jumalat olivat inhimillisiä, joita rajoittivat maailma ja tragediat, mutta heidän inhimillisyydessään ja kyvyssä kestää tragedioita he olivat muita ihmisiä korkeammalla. Helleeniset jumaltarinat olivat opettavia tarinoita siitä miten vastoinkäymisistä ylitsepäästiin, kun taas kristillinen opetus opetti ihmisiä alistumaan ja hyväksymään kohtalonsa.

Helleenisyydessä jumaltarinoilla oli opettava ja esimerkillinen tehtävä, kun taas kristinuskossa jumala oli tekosyy kaikkeen. Kristinuskossa jumala loi kohtalon, kun taas helleenisissä tarinoissa tarinat kertoivat ja ohjastivat sankareita oman kohtalon kohtaamiseen. Helleenisessä pakanallisuudessa tunnustettiin luonnon entropia, evolutiivinen selviytymiskamppailu ja tahdonvoima, kun taas kristinusko perustui dualistiseen hyvän ja pahan moralisointiin. 

Kristinusko kielsi maanpäällisen elämän pahana ja toivottomana, jossa syntejä katumalla ja jeesukseen uskomalla päästäisiin taivaaseen, ja pakoon maanpäällistä kurjuutta. Nietzsche näki kristinuskon elämää pakoilevana ja jopa elämää kieltävänä uskontona, jossa palkintona ja päämääränä on taivas. Helleenisessä pakanallisuudessa elämän eläminen ja vastoinkäymisten ylittäminen oli päämäärällinen tavoite.

Hänen mukaan helleeninen pakanallisuus oli filosofisesti ja arvomaailmallisesti elämää palvova arvomaailma, jossa ei kristinuskon tavoin oltu kielletty vastoinkäymisiä ja tragediaa, vaan elettiin elämää vastoinkäymiset hyväksyen, mutta niistä vahvistuen ja niistä oppien.

 Nietzsche sai hellenismistä idean sanoa, "se mikä ei tapa, se vahvistaa", ja "will to power"-ajattelun. Nietzschen mielestä elämän tragediat ja vastoinkäymiset olivat asioita, joista me voimme oppia ja kasvaa.

Friedrick Nietzsche kutsui tätä kristinuskon elämää ja luonnon kieltävää moraalia ja arvomaailmaa nihilismiksi. Sen pessimistisen nihilismin, jonka hän näki Schopenhauerissa ja hänen kirjoituksissaan hän näki vain kasvavana ilmiönä, joka johtaisi aikanaan kristinuskon kaatumisen ja läntisen maailman sekularisoitumiseen. Sekularisoituminen johtaisi massiiviseen nihilismiin, jossa yhteiskunnallisia ja sosiaalisia arvoja ei enää tunnusteta, koska ne virheellisesti assosioidaan lähtökohtasesti kristinuskoon. Nietzsche ennusti, että arvojen kieltäminen vapauttaa ihmisen vastuusta ja velvollisuuksista. Ihmiset eivät enää halua ylläpitää yhteisiä yhteiskunnallisia moraalisia arvoja, koska yhteiskunnallinen vastuunkanto ja velvollisuudet nähtäisiin kristillisenä moraalijärjestelmänä. Kaikki moraaliset argumentit pystyttiin leimaamaan "kristilliseksi moraaliksi", eikä niitä leimaamisen jälkeen tarvitse noteerata.

Hän huomioi, että humanismi, liberalismi, egalitarismi ja kaikki valistuksen ajan arvot olivat iroonisesti peräisin kristinuskosta, ja näin ollen samaa judeokristillistä nihilismiä. Nietzche kritisoi valistuksen ajan arvoja ihan samalla tavalla kuin kristinuskon arvoja, mutta yritti tuoda omaa arvomaailmaa vaihtoehdoksi judeokristillisen arvomaailman rinnalle.

Nietzsche kirjoituksissaan käsitteli ihmisen muuttuvaa moraalia, arvoja ja elämänasenteita. Nietzsche käsitteli nihilismiä kriittisesti ja määritti nihilismin patologiaksi. Hän oli erittäin kriittinen nihilismiä kohtaan, mutta myös osittain argumentoi nihilimin puolesta toivoessaan nihilistisen asenteen tuhoavan kristillisen ja liberaalisen moraalin, sillä hän näki kristillisen moraalirakenteen luontoa, eli evolutiivista kamppailua kieltävänä ja korkeamman artistokraattisen ihmisen ja täten myös yhteiskunnan luomista rajoittavana arvomaailmana.

Nietzchen mukaan nihilismi ei ollut pelkkä pessimistinen näkemys maailman arvottomuudesta, vaan psykologinen asenne, joka johtui kristillisen maailmankatsomuksen kaatumisesta, ja siitä johtuvasta maailmankatsomuksellisesta tyhjiöstä, joka johti toivon katoamiseen. Tämä kaikki lopulta esiintyy yksilön patologisena mielentilana, ja haluna kieltää kaikki kristillisen yhteiskunnan yhteydessä esiintyneet arvot, koska ne nähdään alkuperältään kristillisenä. Todellisuudessa monet yhteiskunnalliset arvot ovat pakanallisia ja vanhempia kuin kristinusko. Todellisuudessa monet "kristityksi" nimetyt arvot ovat yhteiskunnan toimivuuden kannalta välttämättömiä, mutta koska nihilismi leimaa kaiken kristilliseksi, jotta se voi syrjiä ja syrjäyttää, niin koko läntinen yhteiskunta tulee turmioon.

Nihilismi patologisena ilmiönä syrjäyttää nämä kristilliseksi leimatut arvot, koska ihmisen luonto haluaa irtaantua yhteiskunnallisista rajoitteistaan, ja vapautta primitiivisen hedonismin. Hyvän olon tavoitteluja ja himo ovat paljon syvemmälle ihmisen primitiivisessä psyykkeessä, joten se Nietzschen mielestä tulee kumoamaan kaikki yhteiskunnalliset arvot ja järjestykset, jos se päästetään yhteiskunnallisesti valloilleen.

Friedrick Nietzche kutsui itseään nihilistiksi, jotta hän voisi leikkisästi negatioida judeokristillisen ja liberaalisen elämää kieltävän nihilismin omalla nihilismillään. Tästä Nietzschen julistuksesta on tullut monelle väärinkäsitys, että Nietzsche olisi ollut "nihilisti" siinä samassa patologisessa merkityksessä, jota hän kuvasi patologiana. Hän ei pitänyt nihilismiä itsessään ideologiana, tai positiivisena asiana, vaan todellisuudessa Nietzsche oli liberaalista ja kristillistä nihilismiä vastaan.

Liberalismin nihilistinen patologia

Valistuksen aika syrjäytti kristinuskon, jonka raunioista esiin nousi liberaali sekulaarinen arvomaailma. Ihmisen eläimellistä mielihyvää tavoittelevaa luontoa ei enää rajoittanut kristillinen moraali, tai argumentit Jumalan auktoriteetista. Moni asia ja näkemys on muuttunut yhteiskunnassamme tuon jälkeen, mutta moraalirakenne ja yleiset psykologiset taipumukset ihmissä pysyivät suhteellisen samanlaisina. Maailma näennäisesti sekularisoitui, mutta judeokristilliset moraaliarvot jäivät elämään humanismissa, liberalismissa ja egalitarismissa.

Ajatukset yhdestä ihmisyydestä (humanismista) yhden Jumalan alla muuttuivat vain ajatukseksi yhdestä ihmisyydestä.
Ajatukset ihmisten sielujen tasa-arvoisesta tuomitsemisesta Jumalan silmien alla muuttuivat ajatukseksi tasa-arvosta valtion lainvalvonnan alla.
Ajatukset ihmisten sielujen yksilöllisyydestä jumalan tuomitsevien silmien alla muuttuivat yksilön omaan moraaliseen tuomitsemiseen, jossa yksilö itse päättää mikä on oikein ja mikä väärin.

Näin alkunsa saaneet ajatukset yksilöiden yhdestä ihmisyydestä, tasa-arvosta ja individualismista jäivät elämään. Ne eivät menneet pois valistuksen ajan mukana, vaan ne muokattiin sekulaariseen muotoon. Ihmisyys ja valtio tulivat paikkaamaan jumalaa sekulaarisessa humanistisessa liberalismissa, jossa isoveli valvoo ihmisiä ajattelemassa tuon moraalisen zeitgeistin sisällä.

Vaikka moni modernisti ja itseään ateistiksi siteeraava "skeptikko" tykkää haukkua teologista ja monarkististista aikakautta, ja iloita sen katoamisesta, niin silti nuo samat modernistiset ihmiset uskovat ja käyttäytyvät yhtä auktoritaarisesti ja uskonnollisesti omien dogmaattisten uskomustensa kanssa.

Liberalistinen humanismi ei moraaliselta arvorakenteeltaan eroa kristinuskosta millään muulla tavalla kuin memeettiseltä ulkonäöltään, ja tuon memetiikan kautta tunnustettavalta auktoriteeteiltaan. Auktoriteettina modernistisessa liberalismissa ei enää toimi papit, kirkko ja monarkia, vaan julkisuuden henkilöt, media ja valtio. Usko auktoritaarisiin hahmoihin ja konsepteihin on vahvimmillaan kuin koskaan. Kristilliset arvot ja ajattelu ei kadonnut liberalismin myötä, koska tietyt nihilistiset meemit ja ajattelurakenteet olivat liian houkuttelevia ja turvaa antavia yhteiskunnan kaikkein heikoimmille ja tietysti niille valtaapitäville, jotka ovat hyötyneet heikkomielisten uskosta velvollisuusetiikkaan ja sitä hyödyntäviin nihilistisiin meemeihin.

Liberalismin vetovoima ja samalla sen edustama arvomaailma tulee aina pohjautumaan enemmistön, sekä yhteiskunnan heikompien ja arvottomien asettamaan standardiin. He haluavat kateudessaan kokea sosiaalista arvoa, ja tasa-arvo -mantraan uskominen viettelee heidät. He kuitenkin ymmärtävä sisimmässään, etteivät he ole tasa-arvoisessa asemassa, joka saa heidät dissonanssimaiseen henkiseen voimisteluun argumentaatiovirheiden ja loogisten vinoumien kanssa. Kun joku saarnamies tai ovimyyntikauppias kertoo tasa-arvon ilosanomaa, niin sosiaalisesti alemmassa yhteiskuntaluokassa tarttuvat syöttiin, koska he haluavat uskoa. Usko onkin se mikä heille riittää. Ei tarvitse oikeasti muuttua ja pyrkiä kipuamaan yhteiskunnallisesti, kun voi vain uskoa. Tuossa vaiheessa yksilön arvo ei enää tule suoriutumisesta ja kehittymisenä yhteiskunnan standardien mukaan, vaan sosiaalinen arvo tulee yhteiskunnallisen standardin uudelleen asettelusta, eli arvojen linjoittamisesta tasa-arvoon/keskinkertaisuuteen.

Nihilisti henkilönä omaa psykologisen rakenteen, joka ohjaa häntä nihilistiseen ajatteluun. Tämä ajattelu saa nihilistin valitsemaan omat realiteetit. Nämä nihilistiset rakenteet ja realiteetit tulevat meemeistä ja sanonnoista, joita median kulttuuriset tuottajat tuottava. Valtamedia tuottaa sisältöä, joka on hyvin vahvasti liberalistista, egalitaristista ja humanistista. Harvoin länsimaiden mediassa noita kolmea -ismiä kritisoidaan ja kyseenalaistetaan. Tämä taas johtaa demokraattisessa yhteiskunnassa noiden moraalisten arvomeemien yhteiskunnalliseen vaikutukseen. Yksilötasolla nihilisti iroonisesti kieltää valtahierarkian, sekä sosiaalisen ja esteettisen hierarkian, tai ylipäätään minkä tahansa hierarkian josta hän ei henkilökohtaisesti pidä ja ammentaa viihdykettä, joka stimuloi häntä positiivisesti. Mitä tahansa valtahierarkian muutoksia ja suhteita voidaan perustella vetoamalla valistusajan arvoihin, ja nihilisti uskoo sen sokeasti huomaamatta ironiaa.

Nihilismi -käsitteen merkitys on pitkän akateemisen vääristelyn ja uusien muuttuvien kulttuuristen ilmiöiden kautta muuttanut merkitystään omaan historialliseen aikakauteen ja sosiaaliseen tilanteeseen yhteensopivaksi. Näin ollen termin merkitys on savettunut tarkoittamaan ideologiaa, joka perustuu "arvojen kieltämiseen". Tämä arvojen kieltäminen tarkoittaa nyky-yhteiskunnassa antisosiaalista yhteiskunnan ulkopuolella elävää rock musiikkia kuuntelevaa angstista nuorta, joka vihaa isää ja äitiä, koska laittavat lapsen tekemään kotiläksyjä. Tämä suorastaan koominen stereotypia misantrooppisesta angstaavasta nuoresta on toiminut erittäin onnistuneesti vähättelemään nihilismin todellista merkitystä, joka on jokaisessa ihmisessä läsnä oleva taipumus vääristellä totuutta, koska totuus ahdistaa ja on meille epämieluisaa.

Nihilismi on patologinen asenne elämää ja luontoa kohtaan, jossa ihminen kieltää jokaiset elämään kuuluvat vastoinkäymiset ja onnettomuudet, koska todellisuuden kohtaaminen ahdistaa ja on epämieluisaa. Nihilismi on objektiivisuuden, totuuden ja todellisuuden kieltämistä omana itsenäisenä arvona. Objektiivisuutta, rehellisyyttä ja totuutta ei nähdä enää moraalisena itseisarvona, vaan objektiivisuus, rehellisyys ja totuuden etsiminen saavat väistyä muiden valistuksen ajan moraalirakenteiden alta. Nykyfilosofia on jakaantunut kahteen pääsuuntaa: romantisoimiseen ja kritisoimiseen. Ymmärtäminen ja todellisuuden tunnistaminen ei enää filosofiassa ole vahvasti edustettuna. Tämä ennen kaikkea näkyy mediassa ja sitä kautta kansalaisten asenteissa.

Jos kuitenkin tarkastelemme nihilismin nykyistä sanakirjamääritettä, joka tarkoittaa "arvojen kieltämistä", niin huomaamme, että se ei todellakaan anna kuvaa siitä mitä nihilismi oikeasti tarkoittaa. Tämä nykysanakirjan määrite on hyvin epämääräinen. Sanan merkitys on kulttuurisesti muuttunut ja ottanut uuden kulttuurisen ulkonäön, jossa nihilismi nähdään itsenäisenä ideologiana, eikä patologisena tahtona kieltää sitä mikä objektiivisesti todistettavissa, tai mikä on kaikille muille ilmiselvää. Nihilismi psykologisena ilmiönä määritellään kognitiiviseksi dissonanssiksi, jossa ihminen argumentoi subjektiivisuudella kaikkea ja kieltää objektiivisuuden rationaalisena tavoitteena ymmärtää ympäröivää maailmaa. Nihilismiä ei historiallisesti ole nähty ideologiana, kuten se nykyisessä kulttuurisessa ilmapiirissä esiintyy. Nihilismillä on 1800-luvulla tarkoitettu patologista asennetta elämää ja todellisuutta kohtaan.

Nihilismi tarkoittaa yleistä psykologista mielentilaa, jossa ihminen haluaa kieltää luonnollisia arvoja kuten vaikkapa sosiaalista hierarkiaa, jatkuvaa luonnonvalintaa ja sitä kautta kamppailua, omaa geneettistä perimää, eli omia ja muiden geneettisiä ominaisuuksia, joihin itse ei voi vaikuttaa. Nihilisti vihaa voimattomuuden tunnetta, joka kumpuaa asioista mihin hän ei itse voi vaikuttaa. Siksi nihilistit tuudittuvat ajatuksiin, jossa kaikki ovat voittajia ja kukaan ei ole häviäjä, ja että jos hän alkaa kutsumaan Liisaa Timoksi, niin "Timo" olisi poika.

Nihilismi näin ollen pohjustaa monta nyky-yhteiskunnassa kiertävää dogmaa ja ajatusta, joista tasa-arvo, yksilöllisyys, ihmisyys ja vaikkapa sukupuolineutraalisuus ovat varmasti kaikkein yleisimmin tunnistettavissa nihilismiksi.

Nihilistinen patologiaan kuuluu dissonanssin rinnalla myös kiehtova hedonismi, joka kumpuaa ihmisen tarpeentyydytysmekaniikasta, egosta ja sitä kautta halusta vapautua sosiaalisesta paineesta. Nihilismi kiehtoo, koska se tarjoaa yksinkertaisen vastauksen monimutkaiseen ongelmaan, ja koska se tarjoaa vapautusta koetusta ahdistuksesta.

Nyky-yhteiskuntamme on nihilistinen, sillä monet ajatukset normaalista ihmisluonteesta nähdään moraalittomina, pahoina asioina, joita meidän ihmisten pitäisi pystyä ylittämään, kieltämään tai kokonaan unohtamaan. Tuommoisia ajatuksia ovat rasismi, seksismi, syrjintä, pelko, viha, tai "vääränlainen" ylpeys. Liberalismi nihilistisenä ajattelurakenteena määrittää ihmismielessä olevan vääränlaisia tunteita ja ajatuksia. Ihmisille luontaiset taipumukset sisäryhmä ajatteluun nähdään sekulaarisena syntinä, joka pitää kitkeä ihmisestä. Nihilismi tästä syystä on luonnon ja luonnollisuuden kieltämistä. Ihmisen psykologiset ominaisuudet nähdään lähtökohtaisesti pahana ja moraalittomana, koska ne ovat ristiriidassa teennäisen liberalistisen arvomaailman kanssa. Samalla tavalla kristinusko pyrki kitkemään ihmisestä luonnollisuuden pois.